On siis kevät

Aamuaurinko osui kasvoihini ikkunasta. Makasit siinä vieressä ja katsoit minua suoraan silmiini. Sitten tajusin, että se oli vain muisto. Silkkaa kuvitelmaa. Siitä oli oikeasti jo vuosia, kun lähdit pois ja nyt asunto tuntui nopeasti tyhjältä ja niin kovin autiolta. Jotain puuttui ja se, mitä puuttui oli rakkaus ja sinä sen mukana. Oliko sitä edes koskaan tai oliko sinua koskaan?

Suuntasin keittiöön ja keväisestä auringosta huolimatta lämpö ei tuntunut oikein miltään. Laskupino pöydällä, vanhat sanomalehdet tuolilla. Kaikki tuntui merkityksettömältä, vaikka minulla sentään oli asunto ja kohtalaiselta tuntuva työ. Siitä minulle juolahtikin mieleeni, että aloin olla jo myöhässä. Toimiston johtaja oli jo varoittanut minua turhista myöhästelyistä ja siitä, että vaikutin poissaolevalta. Nappasin päällystakin naulakosta ja lähdin ovesta ulos keväiseen ilmaan.

Juuri nyt kuljen ihmisten seassa, vaikka en osaa. Olen hermostunut ja en uskalla katsoa ketään, vaan vastaan tulevien ihmisten kohdalla pidätän hengitystäni. En tiedä huomaavatko he tai haistavatko he minun pelkoni, mutta en ajattele sitä nyt sen enempää, koska ajatukset tuntuvat muutenkin sekavilta. Aivan kuin päässäni soisi jokin laulu, kun samaan aikaan ajattelisin maailmaa ja lähestyvää työpäivää.

Ajatuksissani vaivun välillä menneisyyteen, joskus lähelle ja joskus kauemmaksi. Ajattelen mielivaltaisesti parempia aikoja, jotka ovat luultavasti kovin fiktiivisiä – kenties olemattomia. Minulle tulee pakonomainen tarve päästä pois tästä ihmisvilinästä ja näen lähellä metsän, joka seisoo paikallaan kuin jokin ikiaikainen temppeli. Lähestyn metsää ja ihmisvilinä jää taemmaksi, mutta samalla jää myös lähestyvä työpäivä. Paniikki helpottaa.

Kuljen havumetsässä ja jään sinne. Puiden juurella on vielä lunta ja hengitykseni höyryää, puut humisevat rauhallisesti ympärilläni. On hyvin rauhallista ja tunnen olevani vapaa lintu keväässä. On siis kevät.