Marvin

Marvin Appleshort istahti harmaaseen nojatuoliinsa, jonka käsinojien päädyistä pilkotti vaahtomuovia ja jonka hänen vaimonsa oli valinnut heidän olohuoneeseensa yli neljäkymmentä vuotta sitten samoin kuin alun perin vihertävän ja pitkänukkaisen maton sekä täystammisen kirjahyllyn, jossa ei ollut paikkaa televisiolle. Normaalisti hän lukisi hieman aamun lehteä ja ennen kolmossivun loppua teepannu vislaisi, mutta tänään hän oli hämmästyksekseen unohtanut hakea lehden ennen teeveden laittamista. Herääminen, hampaat suuhun, pissa, alakertaan, lehti ovelta, kissan silitys, teevesi ja olohuoneen tuoli. Niin se yleensä meni, mutta tänä aamuna lehti oli lipsahtanut Marvinin mielestä ihan kokonaan, ja keittiön oven karmia kiehnäävän kissan tuohtuneesta ilmeestä päätellen myös silitys oli jäänyt välistä.

”Voi, anteeksi pikku ystävä. Saat silityksesi, kun tee on valmis.” Marvin leperteli ja kissa siirtyi pienen sohvapöydän päälle pesemään takapuoltaan. Marvin siirsi katseensa kohteliaasti keittiön vastaiselle seinälle, jossa roikkui kuvia hänestä sekä hänen perheestään. Seinän keskellä oli kuva nuoresta Marvinista nojailemassa hienon auton konepeltiin ja sen viereen asetellussa toisessa kuvassa nuori ja hämmästyttävän kaunis Edna laittoi rullaluistimia jalkaansa ja hymyili kauniisti kameralle. Näiden kahden kuvan alapuolelle oli aseteltu heidän hääkuvansa. Hääpäivästä tai -yöstä Marvin ei harmikseen muistanut mitään, mutta oli kyllä varsin tietoinen niiden kulusta, kiitos Ednan, joka kiusoitellen muistutteli asiasta joka ikisenä hääpäivänä. Kahden kuukauden päästä olisi heidän viideskymmeneskahdeksas hääpäivänsä.

Ikävä piikitti Marvinin rintakehässä. Toki se oli tavalla tai toisella läsnä joka päivä, mutta ihan fyysisen tuntuisia pistoksia tuli yhä harvemmin. Kuten missä tahansa, myös tässä vuodet olivat tehneet tehtävänsä ja laimentaneet tuskan lähes tunnistamattomaksi, mutta aina välillä tuli hetkiä, jolloin Marvin muisti ja näinä hetkinä hänen oli vaikea hengittää.

Olihan matkan varrelle tietysti mahtunut kaikenlaista, niitä hyviä ja huonoja päiviä, mutta jokaisena näistä päivistä Marvin oli vaimoaan rakastanut ja ennen kaikkea halunnut rakastaa. Häneltä oli joskus kysytty, miten rakkaus muuttuu pitkän liiton myötä, mutta siihen Marvin ei osannut vastata, sillä mielestään se ei ollut juuri muuttunut miksikään, ehkä vain vähän hitaammaksi, lempeämmäksi ja ymmärtäväisemmäksi.

Hääkuvan molemmin puolin oli aseteltu heidän kahden lapsensa kuvat. Vaikkei sitä koskaan kenellekään tunnustaisi, Tricia oli näistä se, josta Marvin oli hieman ylpeämpi. Hän oli oppinut kirjoittamaan jo nuorella iällä ja oli julkaissut kolme romaania ennen neljättäkymmenettä ikävuottaan. Nykyään hän työskenteli jossain suuressa sanomalehdessä, jonka nimeä Marvin ei koskaan muistanut. Arthur puolestaan asui kolmen korttelin päässä neljännen vaimonsa kanssa, teki kaikenlaisia hanttihommia ja ryyppäsi. Ikävä kyllä Arthur oli kaksikosta se, jonka ansiosta Appleshortien geenit jatkaisivat kulkuaan maan päällä vielä Marvinin poistumisen jälkeen, sillä tämä oli saattanut neljä vaimoansa raskaaksi kaiken kaikkiaan seitsemän kertaa. Vai olikohan se jo kahdeksan? Arthur myös vieraili isänsä luona Triciaa taajemmin, mikä johtui joko välimatkan lyhyydestä tai siitä, että tällä tuntui olevan usein ”tiukka tilanne” ja halusi ”lainata” hieman rahaa, ihan vain seuraavaan palkkapäivään asti.

Jos Edna olisi ollut vielä elossa, hän olisi varmasti laittanut pojan ruotuun.

Marvin ei enää jaksanut yrittää, ei yksin.

Teepannu vihelsi ja Marvin nousta könysi ylös nojatuolistaan. Nyt pitäisi muistaa hakea se sanomalehti ja antaa kissalle aamupalaa.