Jotain muuta

”Painun pehkuun, kun päätä jotenkin kivustaa. Muista laittaa Tyynelle yövesi ja raksut.”

Jollei se puhunut vielä tuon lisäksi unissaan jotain tai hyräillyt käydessään yöpissalla, ne jäivät äidin viimeisiksi sanoiksi. Ehtiköhän se edes pissalle ennen kuolemaansa vai laskiko alleen? Niin kuulemma tapahtuu joskus. Eivät ne mitään sellaista sanoneet viedessään ruumista, vaikka ei kai sellaista kuuluisikaan sanoa tällaisessa tilanteessa, surevalle omaiselle. Pitää käydä varmuudeksi tarkistamassa, mutta vasta aamukahvin jälkeen.

Tummapaahtoinen mutteripannukahvi ei ole koskaan ollut makuuni, mutta koska äidin vatsa ei kestä vaaleampaa, tällä mennään.

Kestänyt.

Ostaisinko kauppareissulla vaaleapaahtoista ja jonkun halvan keittimen? Olisiko se haudalla tanssimista? Pahoittaisiko äiti siitä mielensä? Eihän se enää voinut, mutta silti. Kai sen keittimen voisi ostaa hautajaisten jälkeenkin.

Tyyne hypähtää keittiön pöydälle, venyttelee kuten kissat yleensä ja istuu sitten katselemaan ikkunasta takapihan pikkulintuja sekä pensasaidan takana vilahtelevia autoja. Yleensä syödään aamukahvin kanssa täysjyväpaahtoleipää ja keitettyä kananmunaa, mutta nyt ei tee mieli. Koska on lauantai, kahvin jälkeen kävisin hakemassa puut vajasta illan saunaa varten, jonka jälkeen käytäisiin kirjastossa lukemassa viikon lehdet ja uusimassa lainat. Yhdeltä alkaisi palvelukeskuksen kahviossa Parempaa Elämää -hankkeen järjestämä tuolijumppa- ja bingohetki ikäihmisille. Sen puolentoista tunnin aikana ehdin käydä supermarketissa ostamassa muutaman päivän ruoat ja suklaalevyn, jonka nautiskelen autossa radiota kuunnellen ja parkkipaikalla kiirehtiviä ihmisiä katsellen. Suklaalevy pitää ostaa erikseen käteisellä, ettei äiti saa vihiä herkutteluista, koska sen mielestä olen ”pulska tyttö” ja sillä on edelleen joku harhaluulo, että löytäisin itselleni aviomiehen ja perustaisin perheen, eikä kukaan haluaisi perustaa perhettä sellaisen kanssa, jonka reidet löllyvät ja allit heiluvat. Vaihdevuodet olivat ja menivät jo aikaa sitten, mutta edelleen se kuvittelee, että löytäisin jonkun ja jankuttaa, että siinä tapauksessa pärjäisi ihan hyvin yksikseenkin, vaikkei todellakaan pärjäisi, huonoine lonkkineen ja nilkkoineen.

Jankutti.

Neljän aikaan oltaisiin kotona, viideltä syötäisiin ja saunan lämmittäisin äidin katsellessa Kaunareita. Saunassakin se tarvitsi apua, mutta yleensä jäin vielä itsekseni löylyihin vähäksi aikaa äidin mentyä takaisin sisälle. Iltapalan jälkeen yleensä katsottiin telkkaria tai luettiin, ja yhdeksän maissa äiti meni nukkumaan.

Tänään ei olisi tuolijumppaa, mutta kaupassa pitäisi käydä joka tapauksessa ja sauna on lämmitettävä, koska edellisestä suihkusta on jo kaksi päivää ja kainalot tuoksahtavat lievästi. Voisinko edelleen käyttää äidin pankkikorttia ostoksiin vai pitäisikö maksaa omalla? Ei sillä varmastikaan ole niin suurta väliä, koska ainoana perijänä äidin omaisuus on oikeastaan minun omaisuuttani, mutta ehkä toistaiseksi on kuitenkin parasta maksaa ruokaostokset omilla rahoilla ja katsoa sitten hautajaisten jälkeen tilannetta uudelleen.

Haudalla tanssimista taas. Halusinko siitä näin kovasti eroon? Anteeksi, äiti.

Hörppään kahvin loppuun, annan Tyynelle aamupalaksi katkaravun makuiseksi itseään mainostavaa märkäruokaa ja menen tarkistamaan, oliko äiti laskenut alleen kuollessaan. Äidin makuuhuoneen ovi on kiinni. Laitoinko minä sen, vai ne miehet? Mitä jos olinkin kuvitellut tai uneksinut koko jutun, ja äiti onkin oikeasti vielä nukkumassa omassa huoneessaan? Kurkkaan eteisaulan ikkunasta. Tuoreet auton- ja jalanjäljet loskassa kertovat, että kyllä äiti käytiin hakemassa ambulanssilla, ruumishuoneelle tai johonkin. Tuijotan äidin makuuhuoneen ovea. Hengitykseni on liian äänekästä, kissanruoka haisee keittiöstä ja kuolema äidin huoneesta. Käyn oksentamassa vähän ja päätän vaihtaa mahdollisesti pissaiset petivaatteet äidin sängystä palattuani kaupasta. Tyyne on saanut syötyä ja rapsuttelee kuolleen omistajansa makuuhuoneen oven karmia. Käyn vielä huuhtaisemassa kainalot, nappaan lompakkoni eteisen lipastolta ja lähden ulos poikkeuksellisen koleaan ja harmaaseen huhtikuuhun.

—

Liikenteessä on tänään oltava erityisen tarkkana, koska pari kulunutta vuorokautta lämpötila on heitellyt plussalta miinukselle ihan holtittomasti. Lumi on sulanut vedeksi ja sitten taas jäätynyt tien pintaan, uuden lumen alle. Jotkut ajavat turhan huolettomasti, mutta minä en. Kolmekymmentä vuotta on ajokortti ollut taskussa, eikä sinä aikana ole rapsahtanut ainoatakaan sakkoa, eikä peltikään ole ruttaantunut oman toiminnan seurauksena. Äidillä ei ole koskaan ollut ajokorttia, mutta koska sen eno oli aikanaan joutunut auton yliajamaksi, äiti oli aina ollut todella säntillinen sen suhteen, miten liikenteessä on liikuttava, varsinkin jalankulkijana. Se laittoi minut pänttäämään liikennesääntöjä jo viisikesäisenä, niin paljon sitä pelotti, että auto koituisi minunkin kohtalokseni. Nuristessani liikenneläksyistä äiti huomautti, että niiden oppiminen saattaisi joskus pelastaa henkeni ja että se varmastikin kuolisi suruun, jos joutuisi lapsettomaksi. Kaksi kettukarkkia se antoi aina oppitunnin päätteeksi, halasi lujaa ja kehui hyväksi tytöksi. Kyllähän se lopulta sitten kannatti, koska vakuutusbonukset ovat jo vuosia olleet 80 prosentissa ja sakkoihin on kulunut nolla euroa rahaa, mikä on tarkoittanut huomattavia säästöjä autoilukuluissa tavalliseen verrattuna. Tämä kaikki on mahdollistanut auton vaihdon uudempaan aina muutaman vuoden välein, vaikka työansiot satunnaisia ovatkin olleet, koska äidin hoitaminen on vaatinut niin paljon aikaa ja vaivaa, etten ole uraa ehtinyt vielä alkaa rakentaa.

Ehkei olisi vielä liian myöhäistä? Vielähän sitä ehtisi muutamaksi vuodeksi työelämään, johonkin ihan oikeaan työpaikkaan ja ihan oikeiden ihmisten seuraan. Ensin pitäisi tietysti opetella uusien työkalujen käyttö ja kaikki muukin sellainen, koska pankkiala on varmastikin muuttunut hurjasti valmistumiseni jälkeen. Tietokoneethan ne nykyään kaiken hoitaa tietysti, ja vaikka sellaista osaankin käyttää auttavasti, voisin ehkä petrata taitojani. Eikös marketista saa nykyään tietokoneitakin? Siitä kahvinkeitinten lähettyviltä.

Anteeksi, äiti. Puhutaan tästä lisää sitten hautajaisten jälkeen.

—

”Voisinko auttaa jotenkin?”, kysyy matala ääni jostain selkäni takaa ja säikähdän ihan tavattomasti. Takanani seisoo kaupan uniformuun sonnustautunut, keski-ikäisehkö vaalea mies palvelualttiine, neutraalin ystävällisine kasvoineen.

”Huh. Jos osaat elvyttää, sitten varmaan voisit. En yhtään huomannut, että joku tuli siihen.”

”Anteeksi, ei ollut tarkoitus säikäyttää.”, neutraalinaama sanoo lempeästi. ”Mutta nyt kun ollaan päästy jutulle, onko jotain tiettyä hakusessa?”

”Ei silleen, tai ehkä.” Heilautan kättäni ylimalkaisesti viereisen hyllyn suuntaan, joka on täynnä tietokoneita ja niiden oheislaitteita. ”Tietokonetta katselen alustavasti, mutten oikein tajua noiden merkintöjen päälle mitään, että mitä todellista eroa on 400 ja 800 euron kannettavalla?”

Mies hymyilee lämpimästi. Ajatteleekohan se, että taas näitä?

”Tietokone kannattaa hankkia käyttötarkoitusta ajatellen. Ei ole esimerkiksi mitään järkeä ostaa tonnin pelikannettavaa jos tarkoituksena on tekstinkäsittely ja netin selailu. Millaiseen käyttöön tämä teidän perheeseen tulisi?”

”Meidän perheeseen kuuluu minä ja… no, minun lisäkseni yksi kissa, eikä se ainakaan maininnut tarvitsevansa pelikonetta, eli lähinnä varmaankin nettiselailuun sitä käyttäisin ja joihinkin pankkiohjelmistoihin.”.

”Ymmärrän.”, mies nyökyttelee. ”Minun kissani puolestaan ei juuri muuta teekään kuin pelaa niitä pahuksen tietokonepelejä. Välillä tilanne on niin paha, että on pakko kiristää sitä niillä sellaisilla herkkutikuilla, että irrottaisi kuononsa edes hetkeksi ruudusta ja menisi ulos leikkimään.”

Naurahdan liian kovaan ääneen siihen nähden, että ollaan julkisella paikalla. Laitan kädet kupiksi suun eteen ja tirskun loput naurut sinne.

”Anteeksi. Tuli vain niin elävä kuva päähän ylipainoisesta ja sohvalla peliohjain kädessä röhnöttävästä kollista.”, huohotan kyyneliä silmistä pyyhkien.

”Pirjo-Eemeli on naarasoletettu kissa, eikä yhtään ylipainoinen. Päinvastoin, voisi se enemmänkin syödä, kun on melko laihassa kunnossa.”, mies täsmentää ja vaihtaa naamansa taas virallisemmaksi. ”Mutta siitä tietokoneesta vielä, että meillä on tässä tällainen Lenovon viistoistatuumainen malli nyt 20 prosentin alessa. Ei ole mikään pelikone, mutta perus toimisto-ohjelmistot siinä pyörii ihan mukisematta ja toisin kuin tämän hintaluokan koneissa yleensä, tässä on SSD-asemakin.”

Jostain syystä SSD-asema kuulostaa tosi hyvältä ajatukselta.

”Joo, hyvältä kuulostaa. Onko nämä hankalia asentaa toimintakuntoon?”

”Ei lainkaan. Kone vaan päälle ja se osaa sitten itse opastaa, mistä painetaan ja niin edelleen.” Mies pitää pienen tauon, aivan kuin se pohtisi jotakin. ”Ja jos tulee tenkkapoo, voithan sinä tulla minulta kysymään sitten lisää neuvoa. Tule vain pyörimään tämän osaston tienoille ja kysyt joltain työntekijältä Mattia.”, mies sanoo ja osoittaa rintapielessään roikkuvaa nimikorttia, johon kyseinen nimi on kirjoitettuna. ”Talossa työskentelee minun lisäkseni ainoastaan kolme muutakin Mattia ja koska yksi niistä työskentelee tuolla varaston puolella ja toinen jää huomenna eläkkeelle, saat minut noin 50 prosentin varmuudella.” Matti hymyilee lämpimästi.
Miltähän sen kaula mahtaa tuoksua?

Tunnen punan nousevan poskilleni. Nappaan tietokoneen kainaloon, kiitän hämmentynyttä Mattia avusta ja kiiruhdan kassojen kautta ulos kaupasta. Istun autossa hetken tasaamassa pulssiani ja päätän käydä hakemassa ruokatarpeet tänään ja ehkä aina jatkossakin lähikaupasta.

Olen lukenut lehdistä, että huonon itsetunnon omaavat ihmiset ihastuvat ihan kaikkiin, jotka niille antavat vähänkin positiivista huomiota. Varsinkin sellaiset, joilla ei ole elämässään kunnollista ja positiivista isähahmoa, varsiinkaan lapsuusvuosina. Näin on käynyt joskus ennenkin, minulle ja monille muille. Äitikin rakastui aikoinaan sellaiseen mieheen, huithapeliin muusikkoon joka ei rakastanut sitä takaisin ja seurauksena oli avioton vauva ja vaikea loppuelämä. Ihastumisen pitää olla synkronoitua, heti alussa tasapuolista, rehellistä ja tarkoituksenmukaista, ei mitään helvetin kaulanhaistelua ja seksifantasioita. Ostan kaupasta asennussiiderin ja -salmiakkia ja asennan tietokoneen itse, niin ei tarvitse enää mennä Mattia häiritsemään ja kikattelemaan ja punastelemaan kuin joku idiootti. Se on jumalauta asiakaspalvelualalla ja sen kuuluukin olla hurmaava, että saa niitä saatanan tietokoneitaan myytyä.

Tyhmä läskilutka. Äiti ei ole edes kylmennyt vielä ja sä juokset munan ja hyväksynnän perässä ympäri kyliä. Mene kotiisi, ruoki kissa, asenna se tietokone ja järjestele vaikka hautajaisia, jollet muuta keksi.

Käynnistän auton, menen lähikaupan kautta kotiin, ruokin kissan, masturboin vähän ja asennan tietokoneen toimintakuntoon ihan itse. Huomenna Raija tulee lounaalle. Sille varmaan pitää ilmoittaa, että äiti on kuollut. Lounastreffejä en kuitenkaan haluaisi peruuttaa kokonaan, koska Raija on paras ystäväni ja tällaisissa tilanteissa ihminen kai tarvitsee parhaan ystävän tukea. Laitan sille tekstiviestin asiasta ja totta kai se lupaa tulla niin jutellaan sitten kunnolla ja olenko kunnossa. Kerron olevani ja kysyn, voisiko se tuoda kääretortun mukanaan, koska unohdin sen itse. Meillä on aina kääretorttua sunnuntaisin Raijalounaalla, koska äiti pitää kääretortusta.

Piti.

Illalla Tyyne ei enää raavi äidin huoneen ovea, vaan kääriytyy viereeni sohvalle.

Puhelin värisee taas. En ole koko päivänä jaksanut vastata, enkä jaksa nytkään. Soitan huomenna takaisin.

Aamulla äiti kuoli ja huomenna vaihdan ne pissaiset lakanat.

—

Yöllä näen unta minusta ja Raijasta. Ollaan vielä lapsia, jokseenkin sen ikäisiä, mitä oltiin tavatessamme ensimmäistä kertaa. Leikitään Raijan kotona, sen huoneessa. Siellä on mukava käydä kylässä, koska Raijalla on ihan oma huone ja loputtoman tuntuinen määrä erilaisia leluja. Joskus saadaan sovittua yökyläilyäkin. Silloin aina syödään karjalanpiirakkaa munavoilla ja saunotaan Raijan äidin kanssa. Meillä leikitään harvemmin, eikä yökyläillä lainkaan, koska äidillä käy korvaan se kikatus ja tulee päänsärkyä. Kyllä äiti meistä tytöistä tykkää kuitenkin, vaikkei meteliä kestäkään. Se sanoi niin joskus ja silitti poskeani, kun itkin sille, miksi se vihaa lapsia. Äidillä on aina ollut kipuja ja särkyjä ja vähän vaikeaa.
Leikitään pukeutumisleikkiä. Raijalla on ihania vaatteita ja ihan joka lähtöön. Niillä on äitinsä kanssa kerran kuussa sellainen tyttöjen päivä, jolloin ne käyvät ostamassa itselleen yhden uuden mekon tai jotain muuta, ja Raijan vaatekomero pursuileekin mitä kauniimpia vaatteita. Useimmat niistä ovat minulle vähän pieniä, mutta tänäänkin saan rakennettua itselleni hauskan Sporttiprinsessa-asun pinkeistä verkkareista, violetista röyhelöpaidasta ja muovisesta tiarasta. Raijasta tulee kaunis Syysprinsessa oransseine kurahousuineen, karvakaulus-talvitakkeineen ja muovisine tiaroineen.

Me ei käydä koskaan vaatekaupoissa, koska äiti ei pysty selkänsä takia käymään töissä ja ollaan sosiaalituilla. Äiti kertoi sen tarkoittavan sitä, että me tarvitaan muiden apua, että saadaan edes ruokaa pöytään ja sen takia minun vaatteetkin ovat aina jonkun muun pieneksi jääneitä. Vaatepäivät ovat aina jänniä, vähän niin kuin joulu. Äiti tulee kahden jätesäkin kanssa kotiin ja sitten yhdessä kaivellaan ja ihastellaan, millaisia vaatteita saadaan seuraavan puolen vuoden ajan käyttää. Joskus säkissä on enemmän pojille tarkoitettuja paitoja ja sellaista, mutta aika vähän niistä on minulle koulussa naureskeltu. Yleensä pysyttelen erossa muista tytöistä muutenkin, niin ei se haittaa. Raija ei ole koskaan sanonut pahaa sanaa niistä poikapaidoista ja sen luona saan välillä olla prinsessanakin. Raija tai sen vanhemmat ei kuitenkaan tiedä niistä sosiaalituista, koska äiti on kieltänyt kertomasta. Ehkä ne kuitenkin tietää vähän, koska Raijan äiti aina välillä tuputtaa minulle Raijan pieneksi jääneitä mekkoja ja muuta, vaikka ne eivät mahdukaan, koska Raija on kuulemma ikäisekseen pienikokoinen. Minusta se on ikäisekseen ihan tavallisen kokoinen.

Kesken prinsessaleikin oveen koputetaan. Siellä on Raijan äiti, joka ilmoittaa äitini kuolleen ja että minusta ja Raijasta tulee nyt siskokset. Halataan ja tanssitaan Raijan kanssa riemuissamme. Kysyn, pääsenkö seuraavan kerran mukaan vaatereissulle ja Raijan äiti sanoo, että pääsen. Sitten se tuo meille karjalanpiirakoita ja munavoita. Minä syön viisi piirakkaa ja raija vain kaksi, koska se on ikäisekseen pienikokoinen.

—

”No mitäs nyt sitten?”, Raija kysyy istuessamme keittiön pöydän ääressä kääretortun ja kahvikupillisten äärellä. Pakolliset halaukset ja pahoittelut suoritettiin heti ovella, hernekeitto porisee hellalla ja kissa kiehnää jaloissa.
”Mitäs sitten? Hautajaiset ovat kahden viikon päästä. Niiden järjestelyssä menee suurin osa ajasta, kun pitää kutsua kaikki sukulaiset ja tuttavat. Pitääköhän niihin lähettää ihan kutsut vai riittääkö jos soitan kaikille? Eihän sinne paljoa ihmisiä ole tulossa, mutta kuitenkin. Ja tarjoilut täytyy selvittää, että tuleeko seurakunnan puolesta vai pitääkö hoitaa itse. Onneksi hankin juuri tietokoneen, niin on helpompaa.”

Hämmentelen kahviani. Tekemistä on tosiaan paljon ja aikaa yllättävän vähän.

”Sano vain, jos tarvitset apua. Mulla on vielä aika tuoreessa muistissa iskän hautajaisjärjestelyt.”

”Tosiaan, siitähän on vasta…”

”Kuukauden päästä tulee kaksi vuotta täyteen.”, Raija huokaisee ja hörppää kahvistaan.

”Helpottaako se yhtään?”

”Se jotenkin muuttuu. Kuvat muuttuvat sumeammaksi ja äänet vaimeammiksi. En enää tarkkaan muista, miltä iskän ääni kuulosti tai miltä sen partavesi tuoksui. Ehkä se on parempi niin. On se nyt jo paljon helpompaa. Äidille tulee vieläkin välillä sellaisia itkuisia kaipauskohtauksia ja sitä pelottaa hirveästi, että jos sille tulee joku dementia tai sellainen ja sitten se harhailee öisin ympäri asuntoa iskää etsimässä.”

”No olihan ne pitkään yhdessä.”

”Kuusikymmentä vuotta.”, Raija naurahtaa. ”Mulla ja Reijolla on vielä vähän kirittävää.”

”Mutta olettehan tekin olleet jo kauan yhdessä.”

”Ensi vuonna kaksikymmentäviisi vuotta ja suurin osa niistä ihan onnellisia.”, Raija hymyilee ja puraisee palasen kääretortusta. ”Mutta Reijon perjantaipulloista ja norttiaskeista johtuen luulen, että kuuteenkymmeneen pääseminen voi olla vähän haastavaa.”

”Eikös sen pitänyt lopettaa?”

”Tupakointi? Joo, kymmeniä kertoja, mutta ei vaan näytä onnistuvan. En edes enää jaksa räksyttää sille siitä.”
Aina Reijosta puhuessaan Raijan kasvot jotenkin pehmenevät ja silmät kirkastuvat.

”Olen päättänyt, että vaikka me ei koskaan siihen 60 vuoteen päästäisikään, yritän pitää huolen siitä, että yhteiset vuotemme ovat yhtä ihania kuin tähänkin asti siitä riippumatta, paljonko niitä on jäljellä.”

”Ei se määrä vaan laatu?”

”Nimenomaan!”

Nauraa hörötetään. Helpottaa ja keventää. Raijan kanssa on aina ollut jotenkin helppo olla, vaikka ihan erilaisia ihmisiä ollaankin. Se on tehnyt pitkän uran kiinteistöalalla ja saanut pari lastakin väännettyä, ja minä olen, noh, minä olen ollut minä.

—

Lounaan jälkeen käydään kohta kohdalta läpi hautajaisjärjestelyihin kuuluvia asioita. Raija osaa kertoa, että seurakunta auttaa kaikissa käytännön järjestelyissä ja että minun kannattaisi olla sinne yhteydessä heti maanantaina. Eihän äiti koskaan mikään kirkossakävijä ollut, mutta seurakuntaan se kuului ja niin taidan kuulua minäkin.

”Ja eihän mulla ole mitään päällepantavaakaan sinne hautajaisiin. Kaikki on joko tosi kuluneita tai käyneet pieniksi.”

Raijan ilme kirkastuu.

”Mutta sittenhän me tytöt lähdetään vaatekaupoille!”

”Nytkö? En minä tiedä, kun pitäisi äidin huonekin siivota ja sunnuntaina on muutenkin ollut aina imurointipäivä.”

”No nyt tietysti. Siivoat sitten illalla, tai huomenna.”

”Onko siellä edes kaupat tänään auki?”

”Se nähdään sitten. Kyllä me jotain löydetään.”, Raija sanoi ja kiskoi vähän hihastakin. ”Pliiiis, mentäis nyt vaan. Tällaisessa tilanteessa vaateshoppailu on tosi terapeuttista, ja sitä paitsi, koska Reijo lähti aamulla kalaan, tulisin hulluksi yksin kotona. Jollet siis lähde vaatekaupoille mun kanssa, tulen hulluksi ja se on sitten sun syytäsi!”

Jos huomenna seurakuntaan soittamisen jälkeen siivoaisin, ehtisin vielä iltapäivällä käymään lähikaupassa ennen pyykkisavottaa.

”No hyvä on sitten. Mutta mun täytyy meikata ja vähän laittaa ennen lähtöä. Sä voit ottaa vaikka lisää kahvia sillä välin.”

Raija näyttää auringolta. ”Ihanaa! Tyttöjen päivä! Mä lupaan sit tarjota sulle välisapuskat jossain ihanassa bistrossa, viinin kera tietysti.”

”Ei kai nyt viiniä sentään, eikös me mennä autolla? Ja kauanko me meinattiin siellä kaupoilla pyöriä?”

”Niin kauan kuin on tarpeen. Ja kyllä se yksi lasillinen ehtii elimistöstä haihtua siihen mennessä, kun lähdet ajelemaan takaisin kotiin. Tää on niin ihanaa.”, Raija leijuu. ”Tyttöjen päivä, pitkästä aikaa!”

Edellisestä kerrasta tosiaan on aikaa. Noin kymmenen vuotta sitten Raija sai taivuteltua minut lähtemään johonkin työporukkansa illanviettoon, koska kutsu oli avec, ja omien sanojensa mukaan Reijo olisi ennemmin pistellyt nuppineuloja kasseihinsa kuin ryypännyt teennäisesti joidenkin halvatun talojobbareiden kanssa. Ilta oli ihan hauska, mutta kun saavuin kotiin puolilta öin, törmäsin eteisessä äitiin, joka oli sanojensa mukaan kaatunut joitain tunteja aikaisemmin, eikä päässyt enää ylös. Talutellessani sitä sänkyyn se kysyi, oliko minulla ollut kiva ilta. Ei se varmaan mitään pahaa tarkoittanut, mutta tuon episodin jälkeen oli selvää, ettei äiti pärjäisi ilman minua enää sitäkään vähää, mitä aiemmin. Olen sen ainoa lapsi ja mun työni on pitää siitä huoli. Niin se vaan toimii.

Toimi.

Meikkaus, kissanruoka, avaimet. Äidin huoneen ovi. Voisiko sen jättää raolleen, Tyyneä varten? Haiseekohan koko huone ihan kuselta?
”Mitä sä kupeksit siellä?”, Raija motkottaa ulko-ovelta. ”Mennään jo! Seppälä on ainakin auki tänään, mutta enää pari tuntia.”

”Joo, tulossa.”

Jätän oven vielä toistaiseksi kiinni. Huomenna sitten. Seurakuntaan soitto, huoneen siivous ja imurointipäivä.
Tyyne istuu keskellä eteisen lattiaa ja katsoo moittivasti, kun se taas jätetään yksin.

—

”Miten me tänne päädyttiin?”

”Mitä?”

”Että miten ihmeessä me tänne päädyttiin!?”, yritän kovempaa, koska valtaamamme nurkkapöydän yläpuolelle asennettu kaiutin paukuttaa sisuksistaan jotain modernia poppia aivan liian kovalla äänenvoimakkuudella.

”Eikös se mennyt jotenkin niin, että ruokailun jälkeen sä totesit viinin maistuvan pitkästä aikaa tosi hyvältä ja haikailit voivasi juoda vielä toisenkin?”, karjuu Raija metelin yli.

”Niinhän se taisi mennä!”, nauran ja pyörittelen sormea punaviinilasin reunuksella. ”Mutta autoilemaan mulla ei ole enää tänään mitään asiaa. Kaksi lasia on jo ihan liikaa.”

”Tai kolme? Tai neljä?”, Raija vinkkaa silmää ja ottaa huikan omasta valkkaristaan.

”Korkeintaan kolme. Huomenna on paljon tekemistä. Siivoaminen ja hautajaiset ja…”

”Älä nyt siitä siivoamisesta jaksa!”, Raija keskeyttää. ”Mä voin vaikka tulla huomenna auttamaan sua siinä hommassa, mutta tänään otetaan muutamat ja pidetään hauskaa. Kohta alkaa karaokekin, etkös sä ollut ihan hyvä laulamaan?”

Kurkkua kuristaa ja pieni hiki nousee pintaan välittömästi. Laulamaanko? Kaikkien näiden ihmisten edessä?

”Taidan jättää väliin, kiitos vaan.”

Raija kohauttaa olkiaan ja nostaa lasiaan.

”Mutta hei, oli hyvä shoppailureissu ja hyvät päivälliset. Kiitos, kun lähdit.”

Kilistellään ja juodaan.

”Kiitos sulle. Mä en olisi ikinä valinnut sitä mekkoa itse, mutta olit ihan oikeassa, hyvältähän se näytti mun päällä.”

Raija nyökyttelee innokkaasti. ”Niin näytti. Sulla on hyvä kroppa, sellanen naisellinen.”

”Mitä nyt vähän ylimääräistä…”, hymähdän.

Raija asettaa kätensä omani päälle ja puristaa sitä lempeästi.

”Sä. Näytät. Hyvältä. Älä anna kenenkään väittää mitään muuta.”, Raija hymyili. ”Olenhan minäkin tällainen vanha kurppa, mutta kun vähän laittaa tököttiä pärstään ja jotkut kivat sukkahousut jalkaan, niin varokaa vaan miehet!”

”Tai siis mies?”, korjaan.

”Niin no. Mutta jollen olisi naimisissa, niin saisin kenet vaan täältä. Raur!”, Raija sanoo ja tekee kynsimiseleen kädellään.

Naurattaa. Raija oli aina ollut omanlaisensa ja ihan erilainen kuin minä. Itsevarma ja huumorintajuinen. Ei ihmekään, että miehet ja jotkut naisetkin piirittivät sitä aikoinaan hyvinkin innokkaasti. Kun kysyin joskus, miten se lopulta päätyi valitsemaan Reijon, joka ei ole millään mittarilla kovin merkittävän komea, älykäs tai hauska, Raija vastasi, että Reijossa on tismalleen sopivasti kaikkea sitä, mitä nainen voi mieheltä haluta, eikä hän voisi mitenkään vaatia elämänkumppaniltaan enempää.

”Siinä vaiheessa, kun sä pystyt myöntämään itsellesi, ettet sä koskaan tule olemaan kenellekään täysi kymppi ja hyväksyt sen myös toisessa ihmisessä, silloin sä olet valmis olemaan onnellinen toisen ihmisen kanssa. Kun löydät jonkun…”

”Jos!”, keskeytän nostaen sormeni merkitsevästi pystyyn.

”KUN löydät jonkun”, Raija inttää, ”joka näkee sen ihan oikean sinut kaiken sen paskan alta, joka haluaa nähdä ja oppia sinut, sitten kannattaa pysähtyä, katsella ja kuunnella.”

Juon loput viinistäni yhdellä huikalla ja asetan lasin takaisin pöydälle.

”Hyvähän sun on sanoa, kun olet tollanen kuuma puumamamma.”

”Niin olet sinäkin, senkin pösilö. Sä vaan et vielä tiedä sitä. Se meidän pitää korjata.”, Raija naurahtaa. ”Otetaanko vielä yhdet?”

Autoon pitäisi aamua varten käydä lisäämässä parkkiaikaa ja muutenkin olisi järkevintä lähteä kotiin, niin jaksaisi huomenna touhuilla. Tyyneltäkin on varmaan nappulat jo vähissä, eikä se tykkää yhtään, jos sen kulho menee ihan tyhjäksi. Viini kohisee päässä ja pehmentää kaiuttimista pauhaavaa pop-musiikkia ihan siedettävän kuuloiseksi. Raija hytkyy paikoillaan musiikin tahtiin ja omakin jalka vähän vipattaa.

”Otetaan vaan, kohta alkaa se karaokekin.”

Hauska tavata pitkästä aikaa, elämä.

—

Herään aamulla äidin sängystä. Tyyne nukkuu jalkopäässä, lattialla on vanhoja valokuva-albumeja sekä puoliksi syöty hampurilainen ja pääni alla tyynynä äidin vanha villapaita.

”Jaahas, Tyyne, voisitko selittää, mitä täällä on tapahtunut?”

Sängyssä ei ole pissaa ja huone tuoksuu ihan tavalliselta, mitä nyt etäisesti vanhalta viinalta. Nousen vaivalloisesti ylös ja avaan ikkunan, josta tulvahtava virkistävän keväinen ilma tuntuu hyvältä iholla ja keuhkoissa. Kömmin eteiseen, jonka lattialle olen riisunut eiliset vaatteeni, rintsikoita ja pikkuhousuja myöten. Kännykkä tärähtää jossain ja löydän sen hetken etsiskelyn jälkeen lavuaarin reunalta vessasta. Puhelimeen on viikonlopun aikana tullut kaksitoista puhelua. Neljä niistä on Raijalta edellisen yön pikkutunneilta, neljä jostain tuntemattomasta numerosta ja neljä muuta sekalaisilta sukulaisilta. Näiden lisäksi on tullut kahdeksan tekstiviestiä:

MAANANTAI 21.4. KLO 05:20
Raija: Hvä! (vastauksena lähettämääni viestiin, jossa kerroin päässeeni turvallisesti kotiin ja etten lähtenyt sen ukkelin mukaan)
MAANANTAI 21.4. KLO 04:45
Karppa: jos tuli oikeeseen oli kiva tavata ja laulat tosi hyvin en ole naimisissa tai seurustele t karppa
MAANANTAI 21.4. KLO 04:33
Karppa: Jos se eukko antoi mulle jonkun numeron vaan eikä tämä tullut oikeaan numeroon anteeksi ja hyvää päivän jatkoa t karppa
MAANANTAI 21.4. KLO 04:01
Karppa: Hei muru mihin menit olis kiva jatkaa juttua vielä laulat tosi hyvin t karppa
MAANANTAI 21.4. KLO 03:15
Raija: Missä? Läitkö sen ukkelin mukaan? KOMEE! <3
MAANANTAI 21.4. KLO 02:08
Raija: Laulaa!
MAANANTAI 21.4. KLO 02:07
Raija: Tuu jo! Sun vuoro laura!
LAUANTAI 19.4. KLO 19:50
Tuntematon numero: Moi! Yritin soitella sulle aiemmin. Unohdit ilmaisen tulostimesi, joka olisi kuulunut kaupan päälle sille tietokoneelle. Tuletko hakemaan joku päivä? Saitko sen tietokoneen muuten kuntoon? T. Marketin Matti

Naurahdan ja päätä vihlaisee. Päätän naurahtaa seuraavan kerran vasta, kun olen nauttinut vähän aamiaista ja ottanut pari särkylääkettä.
Nyt on uuden viikon maanantai. Laitan Tyynelle nappuloita kuppiin, kahvit porisemaan ja kännykän lataukseen. Tänään hoitelen hautajaisasioita ja siivoan, huomenna menen uudestaan vaatekaupoille ja ehkä ostamaan sen kahvinkeittimen.

Sade yltyi nopeasti, enkä enää halua kaivaa sateenvarjoa esiin.

Haluan kastua läpimäräksi ja hyppiä lätäköissä, vielä on aikaa.

Enää en pyytele anteeksi, ei elämää pyydellä anteeksi.

Kaadan itselleni kupin kahvia, istahdan olohuoneen suureen nojatuoliin, jota kevätaurinko on jo lämmittänyt ikkunoiden läpi. Otan kännykän käteeni ja naputtelen viestin:

MAANANTAI 21.4. KLO 13:15
Moi Matti! Anteeksi pikainen lähtöni viimeksi ja kiitos tiedosta, kyllähän tulostinta aina tarvitsee. Tulen viikolla hakemaan, mutta mielelläni hakisin sen suoraan sinulta. Miten olet paikalla? Kiitokseksi tarjoan kahvit vaikka siinä marketin kahviossa. Olisi myös kiva kuulla, mitä sun kissoille kuuluu.
T. Sirpa