Yli mahdottomuuden

Minä koitan taas, kuiskaan varovasti kirjoittaen.

Kuiskaan koska tuntuu kuin olisin astunut hämärään huoneeseen jossa joku nukkuu peiton mutkassa.
Tuntuu kuin pitäisi olla aivan hipi hiljaa, että ei herättäisi Nukkujaa.

–Anteeksi, siitä on kulunut aivan liian kauan aikaa. Siirrän mielikuvissani tuolin Nukkujan sängyn viereen.
Olen vältellyt tätä, jostain syystä on ollut liian vaikeaa kirjoittaa sinulle ja kuitenkin samaan aikaan olet ollut mielessäni lähes päivittäin.

Nyt kun ilmat on kylmenneet ja päivät alkanu painua pimeään, olet ollut mielessäni yhä vain enemmän.
Olen jopa odottanut, että kuulisin sinusta.
Olen odottanut, että näkisin kasvosi, kuulisin naurusi, vitsejäsi ja että voisin vain katsella tapaasi olla.

Vaikka tiedänhän minä, että ei sieltä puolen posti kulje, että postilaatikkoon ei tipahda kirjettä jossa lähettäjänä olisi nimesi.

Ja tiedänhän minä, että et sinä yhtäkkiä noin vain tule istumaan kahvipöytäämme, että et tule istumaan pöydässämme rennon letkeellä asennolla pitäen toista jalkaa toisen päällä ja heiluttele jalkaterääsi kuten sinulla oli tapana.
Et tule istumaan pöydässämme ylläsi sama vanha rotsi ja risaisiksi kuluneet farkut.
Et tule nauramaan ja haromaan samalla hiuksiasi pitkällä vedolla edestä taaksepäin niin, että ne lopulta jää kurittoman sekaisin.
Et tule enää olemaan yhtään missään, et missään muualla kuin muistoissamme ja niissä oletkin niin hemmetin elävä, että se sattuu ihan saamarin kipeästi.

Usein iltaisin kun odotan unen tuloa, rukoilen hiljaa mielessäni, että näkisin unta sinusta.
Että unessani kertoisit miten sinulla menee ja että kertoisit jotain, jotain mikä olisi merkittävää, jokin tieto jostain mikä minun kuuluisi tietää. Mutta en edes tiedä mitä odotan, että mikä tieto muka voisi olla sellainen niin tärkeä, että se mahdottomuuden tuolta puolen minulle pitäisi kertoa.

En tiedä.

Jotenkin vain tuntuu siltä, että sinun elämäsi ei ole vielä ohitse, että jokin asia on vielä kesken.

–Kun sinä yksinkertaisesti lähdit kesken! Huudan mielessäni.
–Sinä lähdit aivan liian yhtäkkiä, noin vain! Sanomatta kenellekään mitään!
Jatkan äänetöntä huutamista.
–Ymmärrätkö? Ymmärrätkö ollenkaan kuinka meillä on sinua ikävä?!

Mielikuvassani olen kääntynyt sängyn puoleen, melkein haluaisin tarttua Nukkujaa hartioista ja ravistella jotta hän ymmärtäisi.

Mutta en tee niin, en koske Nukkujaan enkä huuda.

Huone on yhä hämärä, ikkunaa peittää raskaat harmaat verhot ja huonetta täyttää vain Nukkujan sänky ja tuoli missä juuri istun. Sängyssä Nukkujasta on havaittavissa vain ihmisen muotoinen.
Seinät on kolkon paljaat, nekin harmaat ja pienen huoneen lattiakin harmaa, kolkko, kivinen.
Silti Nukkuja nukkuu rauhallista syvää unta, silti.

Mutta eihän se sinun vikasi ole, ajattelen luovuttaneena syvään huokaisten.
Turhaan puran sinuun turhautuneisuuttani, kun ethän sinä valinnut lähteä.
Joku muu päätti puolestasi, että kellosi viisareiden oli aika pysähtyä.

Joku muu päätti laskea taloosi sen hiljaisuuden, sellaisen hiljaisuuden mikä hiipien valtasi talosi jokaisen nurkan, se kiersi katosta lattiaan ja saavutti lopulta sinutkin.
Se hiljaisuus kietoutui nilkkoihisi ja saavutti lopulta jopa sydämesi.
Hiljaisuus kääri sinut syliinsä ja tuuditti syvään uneen, niin syvään, että rintakehäsi lakkasi kohoamasta ja lopulta sinä huokaisit enää vain kerran, sen viimeisen kerran.

–Mutta sattuiko sinuun?
Kuiskaan Nukkujan puoleen kääntyen, vaikka tiedän etten saa vastausta.
–Sattuiko? Kysyn vielä ja odotan hetken.
Nyt rohkenen nojata sänkyyn, nojaan pääni kättäni vasten ja katselen Nukkujaa.

Toivon niin kovasti, että olisit saanut lähteä nukkuen, ilman kipua, ilman että olisit edes huomannut varjojen seinillä pidenneen, ajan kulkeneen ohitsesi, päivän vaihtuvan yöksi ja jälleen päiväksi.
Jospa olisit vain nukkunut syvää unta, niin syvää unta, että koko lähdön tohina olisi tapahtunut sinun huomaamatta.

Jotenkin minusta tuntuu siltä, että sinä nukuit,
–eikö niin ystävä?
–Nukuithan?
Kuiskasin äänettömästi ja tartuin Nukkujaa kädestä.
Nukkuja ei vastannut.
Nukkujan käsi oli lämmin, juuri niin lämmin kuin yöunilla olevan käsi vain voi olla.

Silittelin Nukkujan oikeaa kättä hajamielisesti ja katselin hänen piirteitä.
Ei niitä erottanut, huone kun oli harmaan hämärä.
Hämärä piti Nukkujaa suuressa sylissään, sellaisessa sylissä missä on hyvä olla, hyvä nukkua.
Hämärän syli minne ei valonsäteet yllä.

Peittelin hellästi Nukkujan käden, siirsin tuolin takaisin seinän viereen ja käännyin vielä hetkeksi katsomaan Nukkujaa.

–Tiedäthän sinä, että meillä on sinua ikävä?
Kysyin ajatuksissani odottamatta kuitenkaan vastausta.
–Ja tiedäthän sinä, että olet aina tervetullut vierailemaan luonamme, vieläkin vaikka välillämme onkin mahdottomuus.

En vieläkään odottanut vastausta.

Jotenkin silti vain tiedän, että äänetön yksinpuheluni kantautuu yli kaiken tuon mahdottomuuden Nukkujan luokse.
Että viestini kyllä viedään syvänunen laaksoon, että sanomattomat lauseet kulkeutuu hiljaisuudensiltoja pitkin ja päätyy syvästi nukkuvan uniin.

Että ääretön ikävä rikkoo kaikki nuo mahdottomuuden lait.

Vielä hetken katselin Nukkujaa, ei keho kohoillut, ei hengitys huurunnut vaikka hämärä huone oli kylmä.
Hän vain nukkuu niin syvästi, minä ajattelin.
Ja käännyin hiljaa pois.

Vielä ovelta vilkaisin Nukkujaa:
–anteeksi vielä, että kului näin kauan aikaa, ikävä on tehnyt minut pelokkaaksi, se sattuu vieläkin ja pelkään kipua.