Kuin puusta pudonnut

Peitin pottuvarpaalla talon katon.
Pystyin melkein kuvittelemaan tuon katon harjan murskaantuvan varpaani alla, kuinka laudat vain rutisivat kuin hammastikut ja painautuisivat varpaani lihaan.
Naurahdin ajatukselle.
Kuinka kaikkivoipa voisikaan olla jättiläisenä. Voisi vain astella pitkin aleksanterinkatua mutta askeleiden alle kyllä jäisi puoli kaupunkia, kun pelkästään jo pottuvarvas peittäisi yhden kokonaisen omakotitalon.

Harakan säksätys viereisen puun latvasta palautti minut takaisin todelliseen pieneen kokooni. Siihen mitättömään pieneen kokoon mikä mahtuu istumaan huteralla männyn oksalla.
Rystyset valkoisina puristin männyn oksaa ja kiristelin leukapieliä. Silmissä tuntui piinkova jää kun tuijotin alhaalla näkyvää huoneeni ikkunaa josta valopatsas iski miekan tavoin syksyn pimeyteen, valaisten pihakivetystä kapean kaistaleen verran.
Kylmyys tunkeutui paljaisiin varpaisiin ja hengitys höyrysi kielien tulevasta kylmästä yöstä. Heiluttelin varpaitani pitääkseni jalkaterät lämpiminä.
Tulee vielä pitkä yö, ajattelin ja mielessäni sätin itseäni kovasanaisesti.
Ääliö, miksi aina pitää mennä tekemään ennen kuin on edes puoliksi ajatellut asiaa loppuun asti. Ja näin sitä tässä taas ollaan, istumassa männyn latvassa vailla mitään tietoa mihin sitten, yllä vain valkea yöpaita.

Alhaalta kuului ulko-oven avausääni ja piha valkeni kylmällä valolla johon hetkeksi muodostui ihmisen varjo. Joku seisoo portailla hievahtamatta pitäen kättään oven kahvalla, sanomatta silti sanaakaan. Ihminen seisoi hetken ja veti sitten oven jälleen kiinni. Kuin ilmaisten ovella seisoneen ihmisen mielipiteen, kuului salvan ääni kun ovi lukittiin.

Sillä lailla, hyvin menee. Sinne meni sekin mahdollisuus. Olisit vaikka vain mennyt alas ja suostunut takaisin sisälle, järkevä minäni selvitti jälkiviisaana.

Hytisin kylmästä ja nielin katkeruutta itseäni kohtaan.
Minä ja minun kirottu mieleni.
Jos vain joskus löydän sen minun siittäjäni ja synnyttäjäni, niin minulla olisi muutama painava sana sanottavana geeneistäni.

Kirjoitan jälleen mielikuvituskirjettä biologisille vanhemmilleni ja listaan loputtomalta vaikuttavaan vikalistaani kohdan 3578: Karkaan istumaan puuhun pakkasyönä yöpuvussa.
Kysymys vanhemmilleni: harrastatteko tekin tätä ja mikäli vastauksenne on kyllä, niin jatkokysymys: miksi istutte puussa öisin ja mitä tämän jälkeen kuuluu tehdä?

Istuin puussa varmaan useamman tunnin kunnes keksin, että puusta voi oikeasti tulla alas. Ainakin viimeistään siinä kohtaa ymmärsin alastulomahdollisuuden, kun verenkierron heikentyminen alkoi ilmaisemaan itsestään.
Jalat kohmeisina ja haparoivin ottein aloin tavoitella alempia oksia yksi kerrallaan, kunnes yhtäkkiä en enää tuntenut ainuttakaan oksaa allani.
Hätäpäissäni mietin, miten helkutti olen ylös kiivennyt kun oksattomaa runkoa tuntuu olevan metri tolkulla.
Hetken roikuttua käsieni varassa totesin, ettei enää ollut muuta vaihtoehtoa kuin pudottautua.
Puristin silmät tiukasti kiinni ja rukoilin maahisia ja taivaan keijuja rakentamaan alleni trampoliinia ja päästin irti.

Hiljainen hetki ja tunsin allani kylmän nurmikon. Pidin vielä hetken silmiäni kiinni ja pidättelin hengitystä. Kuulostelin, liikuttelin sormia ja avasin toista silmääni varovasti. Kaikki ilmeisesti ok, tuumasin ja uskalsin avata molemmat silmäni.

Kiljaisin ja kirosin.
Edessäni seisoi naapuritalossa asuva ikäiseni kaveri housuista polvet risaisina ja tukka silmillä roikkuen. Poika tuijotti minua sen minkä letiltään pystyi näkemään, ilmeessään vihjaus siitä kuin olisin hänen eteensä puusta pudonnut.

Ymmärsin kiskoa yöpaitani helmaa alaspäin ja könysin ylös itseäni puhdistellen. ”Enkö muka sais tippua puusta jos ite haluan?”, kysyin ja tavoittelin ääneeni sävyä kuin harrastaisin tätä useinkin ja kuuluisi lempipuuhiini.
Enkä voinut myöntää piirunkaa vertaa, että takapuoleni olisi ihan samperin kipeä tippumiseni jäljiltä.

Sivusilmällä tsekkasin puun korkeutta, olihan se muuten korkea puu.
Huokaisin itsekseni kun ymmärsin, että matkaa toden totta oli jokusen verran.

Huoneeni on yläkerrassa ja ikkunani vieressä on kuistin katto ja katolta pääsee puuhun.
Katon alapuolella puussa ei ole oksia ja pudottauduin sitten siitä, kuistin katon korkeudelta.
Idiootti, olin kiivennyt katolta puuhun mutta enpä ymmärtänyt mennä samaa reittiä takaisin ja vaikkapa paloportaiden kautta olisin voinut laskeutun maahan.

No muistanpa ensi kerralla, mikäli tulee vastaavanlainen äkillinen tarve karata mäntyyn.

Tai mistä minä tiedän minkälainen tarve seuraavaksi on luvassa, kun tätäkään en ole ehtinyt vielä loppuun asti saattaa.