Joulunalle

Joulukuusi oli juuri kannettu olohuoneeseen. Se ruuvattiin tiukasti tummanvihreään, muoviseen kuusenjalkaan, jonne lorautettiin kannullinen vettä. Kuusen vierelle oli kannettu varastosta ränsistynyt pahvilaatikko, jonka päälle oli mustalla tussilla sutaistu teksti JOULUKUUSEN KORISTEET. Laatikko nostettiin esiin joka ikinen vuosi siinä vaiheessa, kun kuusi kannettiin sisään. Perheen lapset ripustivat kuuseen palloja ja vuosien varrella askartelemiaan tai muuten kertyneitä koristeita. Isä oli ensimmäisenä viritellyt kuuseen ledikynttilät ja sytyttänyt ne.

Senni istui sohvalla kuulokkeet korvilla, kännykkä kädessään.
”Ei noilla sekamelskaisilla koristeilla nättiä kuusta saa”, hän oli tiuskaissut koristelaatikon nähdessään. Eilen hän oli nähnyt kauniin kuusen, jossa oli ainoastaan hopeanauhaa ja valkoisia palloja. Se joulukuusi oli seesteinen ja kaunis. Sennillä oli ristiriitainen olo. Hän ei todellakaan halunnut liittyä sisartensa lapselliseen intoiluun, mutta tässä hetkessä oli jotain, mikä piti hänet samassa huoneessa. Ei viisitoista vuotta kokemastaan perinteestä pystynyt noin vain rimpuilemaan irti. Intoa puhkuvaan puuhasteluun ryhtyminen tuntui kiusalliselta, mutta ei hän tahtonut olla tilanteesta poiskaan. Senni seurasi sivusilmällä, kuinka Olavi ripusti kolmevuotiaan innolla koristeita lähimpään alaoksaan ja kuinka ekaluokkalainen Sofia ihasteli vuolaalla hartaudella jokaista laatikosta nostamaansa esinettä.

Koristelaatikkoa avattaessa Senni oli poiminut sieltä vaivihkaa muutaman itselleen merkityksellisen koristeen, jotka hän kätki pikkusisaruksilta viereensä sohvalle. Kun sisarukset olivat saaneet koristelupuuhasta kyllikseen ja Senni jäi yksin huoneeseen, nousi hän siirtämään puolet polvenkorkeudelle ripustetuista koristeista ylemmäs, tasaisesti eri puolille kuusta. Kuusen estetiikkaan hän voisi vaikuttaa koristeiden kirjavuudesta huolimatta.
”Onneksi eivät sentään koko roinakasaa kuuseen ripustaneet”, Senni huokasi tyytyväisenä, kun huomasi laatikon olevan vielä puolillaan koristeita.

Senni tarttui sohvan nurkassa kököttäviin koristeisiin, jotka hän halusi itse ripustaa kuuseen. Hän piteli kourassaan pientä ruskeaa villasta huovutettua nallea, joka tapitti häntä mustilla huopasilmillään. Nallella oli päässään punainen tonttulakki ja kaulassaan kaulaliina, punaista huopaa sekin. Senni oli saanut nallen kummitädiltään jo vuosia sitten, ja se oli sen kummempia suunnittelematta ajautunut joulukuusen koristeeksi muiden koristeiden joukkoon. Senni sipaisi etusormellaan nallen mustaa kuononpäätä ja kuvitteli näkevänsä nallen kasvoilla hymyntapaisen, mikä huvitti häntä itseäänkin.

Senni asetti nallen istumaan kasvojensa tasolla olevalle kuusen oksalle. Ympärille hän ripusti pienet, hopeansiniset sydänkoristeet, jotka hän oli askarrellut lasihelmistä neljännellä luokalla koulussa. Lopuksi hän avasi kirjavan peltisen rasian ja nosteli sieltä esiin pieniä oljesta punottuja tähtiä, joita oli vuosia sitten ollut ainakin kymmenen. Nyt ehjänä oli enää seitsemän kappaletta. Sennistä tuntui, että olkitähdet olivat olleet heillä aina. Lapsena hän ei erityisesti pitänyt niistä, mutta nykyisin hän ei halunnut antaa niitä pienten käsiin rikottavaksi. Ne olivat hänelle arvokkaita, koska mummin sormet olivat kosketelleet jokaista oljenpätkää, kun tämä oli tähdet vuosikausia sitten askarrellut. Senni kaipasi mummia valtavasti. Jospa tämä jostakin näkisi, että hänen tähtensä ripustetaan edelleen kuuseen, huomasi Senni miettivänsä sommitellessaan tähtiä eri puolille kuusta.

Yöllä Senni heräsi pieneen rapsahdukseen. Hän ei kiinnittänyt siihen huomiota, muttei herättyään saanut enää unta. Häntä janotti ja hän kömpi peiton alta ja hiipi yöpaitasillaan ovelle varoen herättämästä huoneessa nukkuvaa Sofiaa. Kävellessään olohuoneen läpi koki Senni pienen ilonpilkahduksen huomatessaan joulukuusen. Se oli sittenkin aika kaunis.

Hörpätessään keittiössä vettä lasista Sennin täytti kummallinen olo. Hän laski lasin tiskipöydälle ja kääntyi kohti olohuoneen ovea. Hän hätkähti ja päästi kurkustaan pienen säikähtäneen vingahduksen havaitessaan ovea vasten piirtyvän tumman hahmon. Joulunalle seisoi ovella polvenkorkuisena, elävänä, kävelevänä olentona. Se vinkkasi tassullaan Senniä tulemaan luokseen.

Senni asteli hämmentyneenä kohti nallea. Tuttu, oma joulunalle tarttui häntä lempeästi kädestä ja johdatti kohti pahvilaatikkoa, joka oli vielä aattoaamun viimeisiä koristeluja varten jätetty olohuoneen nurkkaan. Nalle loikkasi laatikkoon vetäen Sennin perässään.
”Nimeni on muuten Nuuti”, se totesi ennen koristeisiin sukeltamistaan. Senni ehti hätäisesti todeta, ettei hän pikkutyttönä tullut antaneeksi nallelle nimeä sen päätyessä kuusenkoristeeksi. Heille se oli aina ollut vain joulunalle.

Senni kuuli kilinää, kolinaa ja kahinaa heidän sukeltaessaan joulukoristeiden alle. Yhtäkkiä ympärillä oli pehmeä hiljaisuus. Senni räpytteli silmiään kodin yöllisen hämäryyden jälkeen. Nyt oli valoisaa, lumista ja kirkasta. Taivaalta leijaili sateenkaaren väreissä hattaramaisia hiutaleita, joita kohti Senni ojensi kätensä. Aine tuntui kämmenellä pehmeältä ja lämpimältä ja katosi sitten hiipuen. Hiutaleiden myötä Senniin levisi rauhallinen, iloinen ja kiitollinen tunne.
”Mitä tämä on?” Senni kysyi pyydystäessään kädellään hitaasti leijailevan hiutaleen.
”Se on joulumieltä” Nuuti vastasi. ”Sattuipa hyvin, että juuri nyt osui noin tiheäsateinen pilvi kohdalle.”
Innostuneesti rupattelevaan Nuutiin katsahtaessaan Senni huomasi olevansa saman korkuinen tämän kanssa.

Hiutaleita ja Nuutia ihmetellessään Senni havahtui lähestyviin ääniin. Vasta nyt hän huomasi heidän seisovan pienellä metsäaukiolla kasvavan kuusen vierellä, ja heitä kohti juoksi iloisesti mekastava nallejoukko villaisissa, värikkäissä vaatteissaan ja tonttulakeissaan. Nallet kantoivat käsissään piparkakkuja, joulukuusen palloja, palavia kynttilöitä, kannussa höyryävää glögiä, monia Sennille tuttuja ihmismaailman jouluun kuuluvia asioita. Kantamuksista leijaili herkullisia jouluisia tuoksuja. Nallet rallattivat Joulupuu on rakennettu – laulua alkaessaan ripustaa koristeita ja kynttilöitä kuuseen. Senni hyräili huomaamattaan mukana.

”Sinä olet varmaan Senni”, hihkaisi pieni, valkea nalle saatuaan esineet käsistään. Se hypähti Sennin eteen ja hieraisi kuonoaan hellästi tämän nenää vasten. Muut nallet tulivat perässä, osa sipaisi Sennin nenää kevyesti, osa kyhnytti kuonollaan nenänpäätä hiukan pidempään. Senniä nauratti. Hän näki nallejoukon tekevän Nuutille samoin, kuono kuonoa vasten. Sitten nallet katsoivat tyttöä kysyvästi, mutta Senni ei hämmennykseltään osannut sanoa mitään.
”He ovat kuulleet sinusta.” Nuuti nauroi Sennin näyttäessä yhä hämmästyneemmältä. ”Kerromme toki toisillemme jouluperheistämme.”
”Jouluperheistä?”
Pörröinen, harmaa, möreä-ääninen nalle puhkesi puhumaan:
”Perheet, joiden kodeissa käymme. Nuuti ei ole koskaan aiemmin tuonut ketään jouluperheestään tänne.”
”Emmekä me aina pysty jouluisin tapaamaan porukalla”, jatkoi Nuuti. ”On arvoitus, milloin kukakin pääsee käymään täällä.”
”Minua ei ole vielä tänä vuonna otettu jouluperheeseen”, kalkatti pieni valkoinen.
”Minulla onkin harvinainen joulukoti, olen syntymäni jälkeen päässyt sinne joka vuosi”, myhäili Nuuti ”Jotkut käyvät ihmismaailmassa vain kerran tai pari, ja sitten heidät unohdetaan.”

”Mutta nyt juhlitaan”, hihkaisi ruskea, hymynaamainen, rusettipäinen nalle.
Salamannopeasti nallet olivat loihtineet kuusen alle jouluisen piknikin. Lumi ei ollut kylmää eikä Senniä lainkaan paleltanut yöpaidassaan. Hän nautti herkullisista antimista ja tanssahteli pyydystäen joulumielihiutaleita käsiinsä ja koettaen napsia niitä ilmasta suuhunsa. Hän oli yhtä hymyä liittyessään nallejen lauluun ja tanssipiiriin.

Senni istui nallejoukon keskellä vatsa pullollaan herkuista sekä tanssista ja piirileikeistä hengästyneenä.
”Nyt on aika mennä, tule!” Nuuti tarttui Senniä kädestä.
Muut nallet kävivät kömpelön suloisesti halaamassa Senniä.
”Näin ihmiset näyttävät suorittavan lämpimän tervehdyksensä”, ne nauroivat. Jotkut nalleista vielä sipaisivat Sennin nenää kuonollaan.
”Ota tämä, niin muistat meidät!” Valkoinen pikkunalle tuuppasi Sennin käteen vaaleanvihreistä lasihelmistä punotun sydämen, melkein samanlaisen kuin Sennin sinertävät sydänkoristeet. Senni kiitti ja puristi koristeen tiukasti syliinsä.

Vasta nyt Senni huomasi kuusen juurella tutun pahvilaatikon. Sinne hän hiukan vastahakoisesti kömpi Nuutin töniessä häntä eteenpäin koristeiden joukkoon, kahinaan ja kolinaan. Siinä samassa Senni huomasi seisovansa kotonaan hämärän keittiön ovella. Hän astui hiljaa kuusen luo. Nuuti-nalle istui siinä, mihin hän oli sen illalla asettanut. Aivan hiljaa se suhahti Sennille: ”shhh” ja iski silmäänsä. Senni kuuli eteisestä kolauksen, joku meni vessaan. Hän hiipi omaan huoneeseensa ja kömpi sänkyyn lämpimän peiton alle. Ajatukset harhaillen hän vaipui rauhalliseen uneen.

Aamulla Senni havahtui hereille Sofian touhottaessa joulupuuroaamiaisesta, jolla heillä aina jouluaatto aloitettiin. Kärttyisesti Senni veti tyynyä korvilleen, kunnes äkkiä yölliset tapahtumat putkahtivat hänen mieleensä. Unenpöppöröisyys katosi, ja tyttö pompahti pystyyn. Hän säntäsi olohuoneeseen ja näki avoimen pahvilaatikon sekalaisine koristeineen. Hän nosti laatikosta käteensä pienen vihertävän lasihelmisydämen, joka nyt mahtui hänen nyrkkiinsä. Yöllä hän oli kantanut sitä kaksin käsin.

Senni kääntyi kuusen puoleen. Siinä joulunalle Nuuti istua nökötti oksallaan. Senni ripusti nalleilta saamansa sydämen omiensa viereen ja ojensi kätensä Nuutia kohti. Ensin hän hipaisi nallea varovasti, sitten otti sen hellästi käteensä. Hän toi nallen lähelle kasvojaan ja pyöräytti sen kuonoa nenäänsä vasten. Se tuntui mukavalta. Nuutinkin kasvot levisivät autuaaseen hymyyn, ja Senni tunsi kädessään lämpimän värähdyksen nallen hykerrellessä tyytyväisyyttään.
”Tule jo Senni, että päästään puurolle”, tuskaili Sofia keittiön ovelta.
”Miksi sä haistelet sitä nallea?”
Senni asetti Nuutin oksalleen ja asteli keittiöön, hämmästyttäen perheensä hymyisellä joulumielellään.