Avantotemppu
Kirjoittaja Katja Villanen-Juvakka
Lukuaika 2 min
29.11.2021
Istun hämärässä aamubussissa avantouinti- ja työkamppeet repussani. Värisen vielä vähän, koska bussipysäkillä pakkanen ehti luikerrella toppavaatteideni sisään. Päätin illalla, että aamulla ennen töitä kävisin avannossa ja pakkasin valmiiksi reppuni. Sen jälkeen olen vältellyt asian ajattelemista. Muuten mieleni olisi muuttunut silloin, kun kello aamulla herätti, ja lämpimän peiton alle käpertyminen houkutteli. Tai silloin, kun aamukahvihetki olisi venynyt suunniteltua pidemmäksi. Viimeistään avantoajatus olisi kaikonnut, kun astuin ovesta ulos bussipysäkille, ja kylmä pakkasilma tulvahti vastaan. Mutta ei, päätöksen jälkeen mukavuudenhalulle ei ole sijaa, ei myöskään kylmyyden miettimiselle. Minut sai liikkeelle taianomainen hetki, joka olisi pian edessä.
Kohmeisin sormin käännän avainta lukossa ja avaan pienen avantouimakopin oven. Olen jo voiton puolella, mutta edelleen nollaan ajatukseni ja riisuudun pohtimatta vaatteiden mukana katoavaa lämmön tunnetta. Vetäisen uimapuvun päälle, tossut jalkaan ja hanskat käteen. Pipo päässä ja pyyhe ympärilläni astun ulos kylmyyteen.
Laiturilla vastaan kävelee hymyileviä uimareita ja vaihdamme muutaman sanan aamun kauneudesta. Täällä tapaa harvoin mielen pahoittajia. Jaetusta kokemuksesta syntyy hyvän mielen kohtaamisia. Seisahdun laiturin päähän ja katson ihastuneena pienen avannon ympärillä välkehtivää lumista jäänpintaa ja sitten soikeaa avantoa. Juuri noussut aurinko häikäisee tumman veden poreilevasta pinnasta, jonka alla on musta syvyys. Rantaa ja jäätä peittävä lumi pehmentää maisemaa lisäten rauhan tuntua ympärilläni.
Heitän pyyhkeen laiturille ja painan tolpassa olevaa mustaa nappia sammuttaakseni avantoa auki pitävän pumpun uintini ajaksi. Seuraan, kuinka portaiden vierellä poreilu hiljalleen loppuu, pulputus hiljenee ja vesi tyyntyy. Tämä on hetki, jolloin saan kaikkein vähiten pohtia sitä, haluanko veteen. Ripeästi astun alas portaita, huokaisen taivaisiin jonkinlaisen hengissä pysymisen toiveen ja hulahdan hyiseen kylmyyteen.
Ensimmäiset uimavedot räpiköin kiihkeästi huohottaen, sydämen tykyttäessä ja hengityksen lähes salpautuessa. Ensimmäiset sekunnit ovat pian ohi, ja kylmän aiheuttama piiskaus muuttuu tasaiseksi, ihoani hyväileväksi viileydeksi, joka piirtää kehoni rajat todellisiksi. Uitan kasvoni veteen täydentääkseni kokonaisvaltaista hyvän olon tunnetta. Tuntuu, kuin väsyneet ihon poimut silenisivät ja silmät kirkastuisivat. Ainakin kasvoilleni nousee hymy. Uin läpi pienen avannon, hipaisen kädelläni jään reunaa kuin todistaakseni itselleni sen, että olen täällä. Näen edessäni avautuvan lumen pinnalla pienet jäljet, joita en tunne. Saukon, arveli joku aiemmin.
Uin takaisin kohti laituria. Kolmekymmentä sekuntia on tavoitteeni. Olen kuullut endorfiinien ryöpsähtävän elimistössä parin-kolmenkymmenen kylmän sekunnin jälkeen, ja aion maksimoida hyvän olon kokemukseni. Otan viimeiset vedot kohti laituria. Enää ei ole kiire, tunnustelen vielä pienen hetken kylmän syleilyä ja nousen rauhassa askel askeleelta pienten jääpuikkojen reunustamat portaat ylös.
Laiturilla kääriydyn hymy huulilla pyyhkeeseeni ja tunnen, kuinka aamuauringon säteet lämmittävät jokaista kylmän kipristämää ihohuokostani. Avannon reunan kosteat jääkiteet kimmeltävät valoa ja iloa. Mieli hymyilee ja kroppa hykertelee tyytyväisyyttään. Olen elossa, energinen ja onnellinen.
Se tapahtui, juuri niin kuin pitikin. Mielen harmaudet huuhtoutuivat meriveteen ja kehon taakat putosivat jään alle. Mikään ei järkäytä minua tänään, koko viikko on täynnä mahdollisuuksia. Tulevat haasteet on voitettavissa. Pukeuduttuani astelen kohti bussipysäkkiä eikä minua palele lainkaan. Hymy on huulillani vielä silloinkin, kun tervehdin työtovereitani ja tartun päivän puuhiin. Kirjat, tutkimukset ja lukuisat artikkelit kertovat, mitä minussa juuri tapahtui, mutta sitä tietoa en juuri nyt tarvitse. Minulle riittää, että tiesin taian ja osasin tempun. Onneksi päätin.