Pulahduksen lumous
Kirjoittaja Katja Villanen-Juvakka
Lukuaika 1 min
05.04.2022
Istumme Skatanniemen rantakalliolla, on hellepäivä. Kallion kapeista rakosista puskee isomaksaruohoa. Nappaan napakan lehden suuhuni, pidän sen rapeasta suutuntumasta. Meillä on mukanamme salaattia ja viiniä. Tässä on hyvä olla, aavan meren äärellä. Maan kamaralla on liian kuuma.
Meren kimalteleva vesi kutsuu, vetää puoleensa. Minulla ei ole mukana uimapukua eikä pyyhettä. En lähtenyt uimareissulle, tämä oli vain kävelyretki, kalliolla istuskeluretki. Mutta mikä estäisi uimasta. Muut ihmisetkö?
Niemen kärjessä kaksi miestä kalastaa. Toisella puolella, taaempana kalliolla pariskunta ottaa aurinkoa. Silti päätän uida. Hivuttaudun aivan veden rajaan, pienelle kallionkielekkeelle. Jätän vaatteeni siihen ja pulahdan veteen. Tunnen viileän veden kuumalla ihollani, se hyväilee minua ja kevyesti liikutan itseäni eteenpäin vedessä. Sukellan, annan veden hivellä kasvojani ja levitellä hiuksiani. Kuuman kesäpäivän tukahtunut olotila katoaa, keho ja mieli virkistyvät. Hymyilen kauhoessani kauemmas rantakalliosta. Pysähdyn ja lepään lempeiden aaltojen kellunnassa.
Pulikoituani tovin uin hiljalleen takaisin kallion laidalle ja ponnistan itseni ylös vedestä. Vedän kirjavan mekon päälleni, annan auringon kuivattaa ihon ja hiukset. Istun eväiden viereen, hörppään vettä pullosta ja jatkan rupattelua puolisoni kanssa.
Päätän jatkossa ottaa uimapuvun mukaani kaikkialle. Ja vaikkei sitä olisi, aion uida aina, kun vesi kutsuu puoleensa. Virkistyin, mutta sain myös voimaa spontaaniudestani, sukelluksestani turvalliseen tuntemattomaan. Siitä voimasta pidän lujaa kiinni.