Se sanoi että voisin mennä kaverille yöksi, että kannattaisi mennä. Sanoi että voisi mennä myöhään. Että minun ei kannata odottaa. Ei kannata valvoa.
Olen pimeässä ja odotan, valvon. Mietin missä voi olla ja miten, milloin lähden, jaksanko olla tukena jos horjuttaa. Etsin rannalta ja kylältä, etsin naapurin yksiöstä. Etsin saunakamarista ja kujalta. Entä jos tämä oli viimeinen kerta. Olisipa tämä viimeinen kerta. Entä jos jään yksin, mistä lämpö, tuli, mistä vesi, mistä kyyti pois. Etsin vanhan viulukotelon lokerosta, siellä niitä ennen oli, kolikoita. Tarvitsen rahaa, jos..
Turha toivo, palaan tupaan, odotan, valvon. Valvon, odotan. Kyynelet tulevat vasta myöhemmin, nyt katson televisiosta jotain ei-sopivaa ja odotan. Höristän kuuloani jokaiselle rasahdukselle, lopputekstien jälkeen alkaa uusi, valvon ja odotan. Toisen jälkeen luovutan, menen paikalleni ja vedän peiton suojaksi. Rukoilen, odotan, pidätän hengitystä, harjoittelen hengittämistä peiton alla, miten kuluttaisin mahdollisimman vähän happea. Miten terästäisin aistini niin että ne kattaisivat koko kylän. Tunkeutuisivat jokaiseen luolaan, koloon ja mieleen. Miten voisin kertoa.
En voi kunnolla hengittää. Ilma kulkee keuhkoissani mutta päässä suhisee tukehtuminen, ilman loppuminen, päätepiste. Laatikon reunat nousevat ympärille, patoavat maailman ulkopuolelle. Tai suojaavat minut sisäpuolelle. Ajatukset tylsistyvät, tylpistyvät, kääntyvät sisäänpäin. Aistit herkistyvät kuulemaan, erityisesti kuulemaan, kuinka nopea on askel, kuinka nopeasti astuu sisään, kuuluuko kolinaa, kuinka jääkaapin ovi aukeaa. Ennen kaikkea, kuinka kauan ovi on auki. Peiton alla kuuleminen on oleellista. Näkemisellä paljastat itsesi, haistaminen vaatii lähikontaktia.
Odotus kestää tänään kauan, leipäpussin avaus, lautanen pöydälle, voiveitsi laatikosta, ainakin kolme leipää, päälle hookoota ja emmentaalia, sinistä tietenkin. Ovi jäi auki. Ovi meni kiinni mutta voi jäi pöytään. Maitoa vielä, tölkistä, punaista. Makkaravoileipää, maitoa. Makkaravoileipä tekee rintaani möykyn, odotus kestää liian kauan, happi ei kohta enää kulje. Raotan täkin reunaa saadakseni ilmaa, se ei auta. Yöradio alkaa soida, se peittää maidon hörppimisen ja makkaravoileipän massutuksen. Laatikon reunat pysyvät ylhäällä, odotan jähmettyneenä. Kainaloni hikoavat ja sydämeni jyskyttää rinnassa kun odotan. Odotan rituaalin loppua. Valonkajo vähän vinon oven raosta paljastaa varjon liikkeet, paljastaa taantuman asteen. Toivon että kello ei olisi niin paljon, niin vähän. Toivon ettei lähtö olisi aamulla, ettei häpeä paljastuisi.
Varjo häviää ja ulko-ovi narahtaa, paukahtaa sitten. Sydämeni lakkaa lyömästä kun lasken sekunteja paluuseen. Ei kai vaan.. Uusi narahdus ja sydän lyö taas. Varjo lähestyy, tiedän näkemättäkin että voi jäi pöydälle. Radiossa ilta vie Tuomista ja maalailen jo huomista. Kuuluu urahdus, Tuominen ja valonkajo sammuvat. Toivon kuten joka kerta että ei sano. Varjoa ei enää ole, kuulen ähinää, puhinaa ja kahinaa ja lopulta pitkien hetkien jälkeen tasaisen rohinan. Terävöitän aistini vielä äärimmilleen, varmuuden vuoksi, jonkin yllättävän tai epätavallisen äänen varalta. Ääniä ei kuulu. Viltin alta näkyy pimeys.
Alan taas nähdä yli ja ulkopuolelle, ajatukset pääsevät liikkeelle kun aistit hellittävät otettaan. Hengitys alkaa kulkea, reunat sulavat hämärään. Nukahdan rauhalliseen uneen. Huomenna olisi taas päivä aikaa elää.
SUODATA
