Napsautin pannun päälle. Katselin, miten keitin horni veden sisuksiinsa, henkäys kerrallaan. Se kurlasi ja pyöritteli vettä, kunnes päästi sen valumaan. Pehmeästi vesi sateli kahvinpurujen päälle. Tumma, lähes musta juoma muodostui pannun pohjalle. Se täyttyi tuskin huomattavasti, mutta riittävästi.
Otin kahvimukini. Tartuin pannun mustaan kahvaan ja kaadoin. Juoma valui ohuena norona. Sitten se seisahtuii.
Hengitykseni jatkui. Se huurusi. Näin pienien jääkiteiden muodostuvan eteeni. Kukin kide oli ainutkertainen. Ne leijailivat juuri siinä, missä kahvin olisi pitänyt höyrytä.
Käänsin hitaasti katseeni. Ympärillä kaikki oli pysähtynyt. Linnut kesken lentonsa, kissani tassu ojossa, säksätys jähmettyneenä. Ihmiset kadulla kurottivat loputtomiin askeltaan kohti uutta kiirettä.
Mietin, tässäkö tämä oli? Näinkö kuolisin?
Sydämeni kuitenkin löi – kerran, kaksikin. Kaukaisesti, mutta varmasti.
Olin jäänyt hetkeen, enkä tiennyt, miten halusin jatkaa. Puhaltaisinko jääkiteet pois? Kaataisinko lopunkin kahvin kuppiin? Joisinko kupista vai jättäisinkö juoman – kuten halusin jättää hänet. Koskematta, katsomatta, kaatamatta mitään. Sanomatta koskaan syytä – muuta kuin että se maistui pahalta.
Kyynel tavoitteli silmäkulmaani. Se kirposi kuin helmi ja putosi kuppiin.
Hidastetuin liikkein aalto loiskui yli kupin reunan kädelleni, kädeltä lattialle, lattialta rakoihin, joita ei ollut mahdollista paikata.
Jääkiteet ropisivat yksi kerrallaan pöydälle. Kahvi kaatoi itsensä kupin laitoja myöten.
Olin jälleen keittänyt vain itselleni.
SUODATA
