Kirje oli käsin kirjoitettu. Epätasaiset kirjaimet heittelehtivät paperilla kuin kirjoittajaa olisi ravistellut jokin — tunne, muisto tai jokin vielä nimeämätön. Se oli pudonnut postiluukusta aamulla, vailla lähettäjän nimeä tai osoitetta. Siinä ei ollut mitään muuta kuin vanhanaikainen sinettileima ja kellertävä paperi, jonka reunoja aika oli jo alkanut syödä.
Käteni hapuilivat sitä, vaikka olin luvannut itselleni, etten avaisi enää mitään ilman lähettäjän nimeä. Mutta jokin vetovoima — ehkä jokin, jonka tunnistin kehostani enkä mielestäni — sai minut istumaan keittiön pöydän ääreen ja avaamaan kirjeen. Jääkaappi hurisi taustalla, naksahteli. Kun aloin lukea, ilma ympärilläni muuttui.
Ensin tuli tuoksu. Mullan, kostean ruohon ja jonkin makean, joka muistutti hunajaa mutta oli tummempi. Sitten tuli valo, joka muuttui valkoisesta kevätaamun hailakkaan keltaiseen. Se lankeaa niityille silloin, kun aurinko on vielä matalalla ja ilma viileää, mutta lintujen laulu kertoo kesän lähestyvän.
“Tiedän, ettet ehkä muista minua…”
Kirjeen sanat veivät minut mukanaan. Ne kertoivat toisesta ajasta, paikasta jonka tunsin. Jalkani upottivat pehmeään maahan ja jossain vierelläni kulki lampaita. Kuulin hänen pillinsä heleän äänen. Se viilsi ilman kuin linnunlaulu vedenkalvon. Olin siellä, niityllä, ja tunsin — niin, tunsin jonkun vierelläni. Hänen katseensa. Hänen kätensä, joka hipaisi kyynärpäätäni, aivan kuin ennen.
Sydämeni löi kummallisesti, kuin se olisi koettanut muistaa tahtia, jonka oli unohtanut. Se vastasi sanoihin, jotka lausuttiin äänettömästi. Kuiskaus kantautui yhä korviini.
Mutta sitten tuli savu.
Se vyöryi ylitseni, tunkeutui silmiini ja sieraimiini. Se painoi rintaa ja nosti sisälläni paniikin, joka ei tuntunut täysin omaltani. Ja kun kiljaisu halkoi ilman, minä jäykistyin. Kuulin sen, ja tiesin — vaikka en tiennyt miksi — että se oli hänen äänensä.
“Koitin haroa ympärilleni, mutta kadotin sinut.”
Lopetin lukemisen, mutta näky ei kadonnut. Näin hänet kirjeen mukana tulleessa mustepiirroksessa. Se oli piirretty käsin, rosoisin vedoin, mutta silmissä oli jotain elävää. Se oli ikkuna, josta näin hänen pakenevan, jättävän silvotun ruumiini häväistäväksi. Kun katsoin kuvaa tarpeeksi kauan, katse alkoi muuttua — ensin lempeäksi, sitten surulliseksi, ja lopulta syyttäväksi.
Minua alkoi oksettaa.
Nousin tuolista ja peräännyin. Kirje oli yhä pöydällä, ja kuva tuijotti minua. Kuten silloin, ajattelin, vaikken tiennyt tarkalleen milloin.
Silloin kissa ilmestyi keittiöön. Se tuli äänettömästi, kuten aina. Hypähti pöydälle, haistoi varovasti piirrosta ja perääntyi saman tien. Sen selkä nousi kaarelle, ja se sähähti hiljaa, tuijottaen kuvaa kuin jotakin elävää. Hätistän sen pois, mutta sydämessäni jokin liikahtaa. Ihan kuin sekin tietäisi.
Pyyhin käteni hameeseeni ja hengitin syvään. Päässäni jyskytti rummutuksen kaltainen ääni. Tum, tum, tum.
“Toivon, että suljet silmäsi ja katsot minua sydämelläsi. Ehkä siten voit muistaa rakkautemme. ”
Otin kirjeen ja kuvan. Katselin niitä hetken. Sitten repäisin ne kahtia kerran, toisen. Lopulta palat olivat niin pieniä, ettei kukaan — en edes minä — voisi enää koskaan liimata niitä yhteen. Heitin palaset roskiin. Käteni vapisivat, kun suljin kannen.
”En halua muistaa”, sanoin. Äänessäni ei ollut epäilystä. Se kaikui keittiössäni kuin rukous.
Viikon ajan etsin häntä. Kuljin väkijoukoissa kuin joku, joka oli unohtanut jotain tärkeää ja toivoi löytävänsä sen ihmisten kasvoilta.
Kahviloissa istuin selkä seinää vasten, jotta näin ovesta tulijat. Ratikoissa valitsin aina ikkunapaikan, mutta katseeni harhaili heijastuksissa. Katselin silmiä, käsiä, kulmakarvojen kaaria. Koitin yhdistää ihmisten piirteitä yhteen kuin repimiäni paperinpaloja. Mietin, kuinka nenä voisi kuulua hänelle, silmät ehkä. Mutta suu ei kuitenkaan ollut hänen.
Yritin koskettaa vaivihkaa. Hihaa, kyynärpäätä, joskus kättä. Kurottauduin jo tarttuakseni kämmeneen, joka näytti tutulta, mutta käänsin käteni viime hetkellä. Kukaan ei ollut oikea. Kukaan ei ollut tarpeeksi hän.
”Ruokopilli, pajupilli”, kuiskasi ääni takanani eräänä iltana, kun seisoin sillalla ja katselin veden virtaa. Käännyin nopeasti, mutta kukaan ei ollut siinä. Vain nainen koiran kanssa, joka vilkaisi minua varuillaan ja jatkoi matkaa.
Aloin ajatella, että se oli vain mielen heijastumaa. Ehkä olin hajonnut enemmän kuin myönsin.
Sitten näin mainoksen.
Se oli kaupungin keskustassa, pysäkillä, missä ratikat kolistelivat ohi. Julisteessa oli niitty ja hänen lampaansa. Keväisen kultainen valo, vihreän syvät sävyt, pilvet, jotka heijastuivat lampien pinnasta kuin unesta. Taustalla päätöstäni tuki teksti: ”Palaudu luonnossa. Koe mennyt – uudella tavalla.”
Jalkani pysähtyivät. En saanut katsettani irti. Jokainen yksityiskohta niityssä puhui: olet ollut täällä. Ja ehkä olet yhä.
Suihkola - sydämellä kirjoitettu
SUODATA
