Ensimmäisten lumihiutaleiden myötä toivo kuoli. Vaikka toivoa ei henkilökohtaisessa elämässä enää ollut, se kuitenkin edelleen oli hänen ulkopuolellansa, tosin häneltä hyvin kätkettynä – sillä olisihan se epäreilua sanoa, että toivoa ei ole kerta kaikkiaan missään. Mauri alkoi tekemään henkilökohtaisia valintojaan sen mukaan, että toivo ei vain kuulunut hänelle. Toivo tuntui lapsen sadun valheelta: ”ja he elivät onnellisesti elämänsä loppuun asti”. Mauri ei siis viitsinyt enää huijata itseään vaan olla rehellinen, ottaa reaalielämä vastaan sellaisena kuin se hänelle annettiin, sysimustana pimeytenä. Kun Mustaan maahan äkkiä ilmestyi valkoinen lumivaippa, ja ensilumesta riemuitsevat lapset, halusi Mauri vetää verhot ikkunan eteen. Hän ei kuitenkaan voinut estää kaukaista muistoa tulemasta mieleensä. ”Viheliäistä”, Mauri tuumasi ja jätti verhon vähän raolleen.
SUODATA
