Langat

Aamuyöstä näen unta. Unessa olen sairaalassa, vuodeosastolla. Joku on tuonut ruokatarjottimen sänkyni viereen, mutten ole ehtinyt nähdä tulijaa, vaikka olen valvonut aivan aamusta saakka. Käytävällä entinen pianonsoitonopettaja soittaa Mozartin pianokonserttoa ja huutaa väliin hallelujaa ja Jeesuksesta ihminen saa suuren armon ja aamen. Päätän nousta ylös. Ajelen käytävään ja sieltä eteiseen. Tämän päivän ateria odottaa naulakon vieressä hyllyssä. Otan rasiat kyytiini ja ajelen keittiöön. Sairaalassa minun jääkaappini? Peruuttelen takaisin eteiseen ja katson sieltä makuuhuoneeni tyhjää sänkyä.

Aamiaisen jälkeen syvennyn lankakaapin järjestämiseen. Otan langat ensin pois, siistin karkailevat langanpäät kerille. Kaikki siniset langat vasemman puolen alahyllylle, punaiset ja vaaleanpunaiset keskihyllylle, keltaiset kuuluisivat ylähyllylle, mutta koska vihaan keltaista, ei minulla ole sitä väriä lainkaan. Ruskeat pistän niiden tilalle, ja oranssit. Oikealle puolelle alhaalle vihreät, keskelle harmaat ja valkoiset, ylähyllylle liukuvärjätyt. Violetit pääsevät punaisten kanssa samalle hyllylle. Pari mustaa kerää harmaiden joukkoon. Turkoosit tungen sinisten hyllylle, eivät meinaa mahtua. Voi, kun vielä jaksaisi neuloa vinoruutuiset sukat, joita äiti neuloi koko seitsemänkymmentäluvun kaikille. Ja kun aloitan lapaset, käytän niihin näitä kahta sinistä, tätä vihreää, tätä ruskeaa – ihana punertava sävy – ja vielä tämä hennon vaaleanpunainen. Tätä ruskeaa on kyllä niin monta kerää, että saisi kokonaisen paidan neulottua. Tästä valkoisesta ja tästä punaisesta saisi juuri sellaiset vinoneliösukat, joita äiti aina neuloi. Koko suvulla oli sellaiset sukat seitsemänkymmentäluvulla. Kun jaksaisi sellaiset vielä neuloa, mitä äiti neuloi. Kohta lämmitän lounaan. Nyt on lankakaappi järjestyksessä.

Iltapäivällä alan odottaa koulusta tulijoita. Nyt menee kaksi poikaa, kääntyvät tienhaarasta oikealle. Juttelevat toisilleen eivätkä huomaa minua. Perässä kulkee poikia vanhempi tyttö, joka huitoo itsekseen kävellessään. Miksi ne ovat alkaneet huitomaan? Joillain heiluu pelkkä oikea käsi, puuttuu vain tahtipuikko, vasen käsi pitää nuottivihkoa auki ja on valmiina kääntämään sivua. Toisinaan huitovat molemmat kädet ilmaan laajoja kaaria. Ovatko ihmiset tulleet hulluiksi? Nyt menee tuttu pikkupoika ja vilkuttaa minulle. Vilkutan iloisesti takaisin. Nousen ikkunan ääreen ja koetan varmistaa, kuka se oli, mutta en tunne häntä. Istun takaisin alas.

Maikki herättää minut päiväuniltani. Ravistelee minua varovasti jalasta ja säikähdän silti. Selittää minulle iloisesti asiaa. Vastaan, että nukuin vain hetken. Maikki ei vaikuta tyytyväiseltä. Kysyn, muistiko hän tuoda minulle ne langat, joita tarvitsen. Pitäisi saada ainakin sinistä villalankaa. Sininen aina loppuu ja harmittaa, kun työ jää sen vuoksi kesken. Maikki jatkaa selostustaan, mutta ei nähtävästi puhu langoista. Nyt se heiluttaa kättään ja osoittaa sormella ylöspäin ja artikuloi selvästi. Tunnustelen korvaani. Kyllä minulla on kuulolaite. Tietenkin minulla on kuulolaite. Ei sitä saa kovemmalle, siinä on vain yksi asento. Nyt se pyytää laitetta itselleen ja osoittaa jotain sen kyljessä. Näprää aikansa ja antaa sen minulle takaisin. Maikin selostus alkaa kantautua korviini. Laitetta voi säätää, kun… pieni… ylöspäin… paina siitä… tiutiutiu. Vai niin. Kuulen nyt Maikin ihan selvästi. Sanon, että minä kuulen nyt ihan selvästi. Maikki huokaa ja selostaa jotain tavaroista ja autosta ja vieraasta ja häipyy paikalta. Minulla kävi kesällä paljon vieraita. Kävi Tiina Tampereelta. Ja Jukka kävi myös sen kanssa. Sen naisen kanssa. Se oli Ylöjärveltä. Sen naisen nimi oli varmaan Raili. Maikki tulee takaisin ja kerron, että Tiina kävi kesällä. Ja Jukka. Se nainen on Ylöjärveltä.

Maikki on keittänyt kahvit. Se kertoo käyneensä Hämeenlinnassa Arton luona ja haluaa näyttää sieltä valokuvia. Ensimmäisessä kuvassa istuu Arto ja Laura, ensimmäinen lapsenlapseni. Vieressä istuu nuori mies. Maikki sanoo, että se on se Mikko. Onpa kiva, että olet viimein tavannut Mikon, sanon. Sitten on Maikki ja Laura, onpa Laura nättinä. Kukas tämä on? Se on Mikko. Tuo on selvästi Arto. Näyttää kovasti vanhettuneen, mutta sehän jääkin pian eläkkeelle. Näitä en tunne. Maikki selittää, että siellä oli Lauran ystäviä. Sitten tulee joku nainen, joka nauraa viinilasi kädessä. Kukas tämä on? Se on Raili. Raili ei ole meillä käynytkään. Maikki väittää, että viime kesänä on käynyt. Voi olla. Entäs tämä sitten? Se on Mikko, Lauran poikaystävä. Onpa kiva, että Maikki on viimein tavannut Mikon. Kuka tuolla menee? Tuleeko se tänne? Naapuri, Maikki selittää. Seuraavassa kuvassa nuori nainen seisoo pöydällä ja näyttää pitävän hauskaa puhetta. Maikki sanoo, että se on Laura. Paljastan, että kansakoulussa olin Hellevin kanssa mennyt välitunnilla luokkaan ja opettaja oli yllättänyt meidät hyppimästä pulpetilta pulpetille. Sitä en kerro, että minua hävetti se ihan hirveästi. Maikki jatkaa, että sitten meidät laitettiin jälki-istuntoon ja pyydettiin mummi ja pappa koululla käymään. Mutta sitä en ymmärrä, miksi Maikki väittää, että puhuttelu oli hauska ja kaikkia nauratti kovasti. Ei äitiä ja isää naurattanut yhtään. Maikki näyttää kuvaa Laurasta. Se seisoo siinä pöydän päällä. Takana on mies, joka taputtaa ja nauraa. Kukas tämä on. Se on Mikko, Maikki sanoo. Onpa kiva, että olet viimein tavannut Mikon, sanon.

Katsellaan hetki kadulle. Nyt ei ole pitkään aikaan kulkenut kukaan ohi. Tästä menee paljon ihmisiä, jotka asuvat ihan lähellä. Nyt menee nainen koiransa kanssa ja vilkuttaa. Sanon Maikille, että joku siellä vilkuttaa minulle ja vilkutan takaisin. Mutta kukahan se on. Maikki seuraa naista ja koiraa katseellaan ja sanoo, että näyttää menevän Reijolan taloon. Niin, sinne muutti joku lapsiperhe syksyllä. Se on sen perheen rouva, se kuljettaa joka päivä sitä koiraa tästä ohi. Menikö se Reijolan taloon? Kyllä, se meni Reijolan taloon. Sitten Maikki ei pitkään aikaan sano mitään, vaikka ohi kävelee vielä vanha mies ja pieniä tyttöjä. Ja nyt menee iso pakettiauto. Tuleeko se meille? Maikki on mennyt vierashuoneeseen. Hakee nyt vielä laukkunsa eteisestä. Kesällä siellä oli Jukka yötä. Ja se nainen. Se on Ylöjärveltä. Tiinakin kävi. Huudan Maikkia ja kysyn, toiko hän minulle lankoja. Ei ole tuonut tällä kertaa. Ajelen olohuoneeseen ja otan lankakorin kyytiini. Nämä täytyy näyttää Maikille. Saa ottaa vyötteen mukaansa, että osaa ostaa oikeanlaista sinistä. Maikki petaa vierashuoneessa petiänsä ja ottaa vyötteen minulta.

Uutiset loppuivat. Ei sieltä mitään tullut. Niitä samoja uutisia. Iltauutiset tulee parin tunnin päästä. Maikki viittilöi. Mitä se viittilöi. Ruoasta puhuu, laittaa varmaan päivällistä. Pistän television pois päältä ja otan esille pöydällä avoinna olevan Vuosisata käsityönopetusta 1881 – 1981. Maikki viittilöi edelleen. Nytkö jo ruoka on pöydässä? Ajelen keittiöön ja alamme syömään. Maikilla on voileipää, mutta minulla on kaalikääryleitä. Kysyn Maikilta, että mistä näin hyviä kääryleitä on saanut? Et ole näitä itse näin nopeasti kerennyt tekemään. Maikki rypistää kulmiaan. Hyvä, kun maistuu. Ne on ruokapalvelusta, se sanoo. Niin, ruokapalvelu. Ei näihin tarvinnut lounaallakaan suolaa lisätä. Nyt joku menee ohi. Joku sieltä vilkuttaa minulle, ihmiset tänne katsoo ja vilkuttaa. Näetkö, kuka siellä on? Kuka sieltä minulle vilkuttaa? Maikki koettaa katsoa ja istuu takaisin pöydän ääreen. Pihalle näkisi paremmin, jos täällä ei olisi kaikki valot päällä, se sanoo. Siellähän on ihan pimeää jo, ei sinne mitään näe. No niin tietenkin. En minä aina valoja täällä päällä pidä. Mutta kun sinä olet täällä. Onkos nämä valokuvat siltä sinun Hämeenlinnan reissulta? Katsottiin ne jo, Maikki kertoo. Voi olla, ja katson ensimmäistä kuvaa. Kukas tässä on? Se on Mikko, Maikki kertoo, ja jatkaa, että olipa kiva tavata se viimein.

Maikki sanoo, että ei saa nukahtaa. Että torkahdin tähän nojatuoliini. Se sanoo jotain yöunista. Kohtahan minä menen nukkumaan. Nukahdan kyllä heti, kun pääsen sänkyyn. Mutta ensin katsotaan iltauutiset. Vaikka ei sieltä mitään tule. Niitä samoja uutisia. Mietin, että jokin asia jäi meiltä kesken. Jotakin minun pitää häneltä kysyä. Langat. Minun pitää saada lisää lankaa. Oletko Maikki käynyt lankakaupassa? Maikki puistelee päätään. Sanoo, että varastaa lankoja, mutta eihän sen niitä varastaa tarvitse. Minä annan hänelle rahaa, että saa niitä ostaa. Miksi niitä varastaa pitäisi. Haen lompakkoni makuuhuoneesta. Kun palaan, hän on aukaissut lankakaappini oven ja asettelee sieltä tippuneita lankoja takaisin hyllylle. Kerron Maikille, että mummi teki seitsemänkymmentäluvulla sellaisia vinoneliösukkia, tiesitkös. Maikka sanoo omistavansa itsekin yhdet sellaiset. Vai niin. Olisi sellaiset vielä niin mukava neuloa. Kumarrun Maikin viereen lankakaapille ja etsin, olisiko siellä juuri oikeaa punaista niihin sukkiin. Punaista ja valkoista niiden kuuluu olla.

Ensi viikolla Maikin pitää lähteä jollekin matkalle eikä pääse täällä käymään viikonloppuna. Kyllä minä pärjään, lohdutan Maikkia. Joskus aika kulkee hitaasti, mutta ei se haittaa. Ajelen taloa ympäri, että saan liikuntaa. Maikki pelkää, että kaadun, mutta lupaan olla varovainen. Maikki selostaa tulevaa matkaansa, häntä tuntuu joku asia hermostuttavan. Jotain työhön liittyvää. Sillä on ollut joku monimutkainen homma jollain tehtaalla. Maikki puhuu koneesta. Nyt se puhuu tanssista. Jenkan tanssimisesta. Kerron Maikille, että isän kanssa oltiin kovia käymään lavatansseissa. Jenkkaakin tanssittiin, mutta erityisen paljon tykättiin foxista. Yleensä oltiin Hellevin ja Sulon kanssa. Otan olohuoneen kirjahyllystä valokuva-albumin ja näytän kuvia, joissa ollaan Särkän lavalla isän ja Hellevin ja Sulon kanssa. Hellevi ja Sulo asuivat silloin Huittisissa. Hellevi oli niin nätti. Mutta oli se hyvä, että pääsi jo pois. Maikki selailee albumia. Joku asia minun piti sille sanoa.

Minua jo kovasti väsyttää ja päätän mennä nukkumaan. Maikki sanoo jäävänsä katsomaan vielä televisiota ja toivotellaan hyvää yötä toisillemme. Pysähdyn katsomaan häntä makuuhuoneen ovelta. Kyllä Maikinkin olisi syytä mennä jo nukkumaan, kovin on väsyneen näköinen. Mikä asia se oli, mitä piti kysyä? Langat. Äitin neulomia vinoneliösukkia olisi niin mukava neuloa, niihin tulee punaista ja valkoista. Huomenna minun pitää saada lisää sinistä lankaa. Sininen aina loppuu ja harmittaa, kun työ jää sen vuoksi kesken.