Täydellinen Josefiina

Pilvet olivat pakkautuneet tasaiseksi massaksi kaiken valon eteen. Olisi ollut edes lunta, niin lenkkipolun yli kiertävät mustat paksut puiden juuret eivät olisi tuntuneet niin julman petollisilta. Aino käveli tuttua metsäreittiä kuitenkin rutinoituneesti. Hän tiesi jo hyvissä ajoin kutsua Pyryn kulkemaan käskyn alla lähelleen, ettei se vain innostuisi hyppäämään rapaiseen ojaan. Aino ei olisi halunnut riistää siltä labradorinnoutajan elämän pieniä iloja, mutta tänään koiran ilakointi jostakin niin ällöttävästä kuin ummehtuneesta ruskeasta vedestä olisi ollut aivan liian iso riski.

Aino vilkaisi vaivihkaa muutaman askeleen hänen perässään kulkevaa Jessicaa. Näytti siltä, ettei tämä ollut onneksi kiinnittänyt mitään huomiota siihen, että Aino oli käskenyt Pyryn kulkemaan vierelleen. Jessican koira, Josefiina, seurasi omistajansa vieressä ihan ilman käskyjäkin. Se myötäili jokaista Jessican liikettä kuin varjo ja vilkaisi tämän silmiin varmaankin tasan kymmenen sekunnin välein. Jessica pystyi keskittymään täysin omaan kulkuunsa. Hän väistelikin juurien polkuun muodostamia kimppuja ja solmuja paljon tottumattomammin kuin Aino. Keskittyminen piirsi Jessican kulmien väliin pienen rypyn, ja hänen huulensa olivat painautuneet toisiaan vasten. Ilme ei ollut sievä, ja Ainon mielessä läikähti häpeämätön tyytyväisyys.

He eivät olleet nähneet toisiaan sitten yläkoulun yhdeksännen luokan kevätjuhlan, josta oli ehtinyt vierähtää jo melkein viisitoista vuotta. Se ei oikeastaan ollut haitannut Ainoa yhtään. Hän ei itse asiassa ollut ollenkaan varma, miksi oli nyt suostunut yhteiselle lenkille. Hän ei kai vain ollut osannut kieltäytyä ehdotuksesta, jonka Jessica oli esittänyt heidän törmättyään edellisenä päivänä näissä samoissa lenkkimaastoissa, molempien lapsuudenkotien lähellä. Pääsiäisen pyhät olivat tuoneet heidät molemmat hetkellisesti takaisin näihin maisemiin.

Vaikka lämpötila oli ollut pakkasen puolella, Jessicalla ei tietenkään ollut ollut edes pipoa päässään, vaan tuttu vaalea ja huoliteltu kiharapilvi oli ympäröinyt hänen kasvojaan sievästi. Aino oli ehtinyt hamuilla takin huppua piponsa päälle toivoen, ettei Jessica tunnistaisi häntä. Turhaan.

– Hei, sähän oot Aino, Jessica oli huudahtanut huolettomasti, kun he olivat ohittamassa toisiaan polkujen risteyskohdassa.

– Ai, hei, Aino oli vastannut tavoitellen ääneensä jonkinlaista ilahtumista, jota oletti, että tällaisessa tilanteessa kai pitäisi osoittaa.

Jessican koira oli istunut omistajansa viereen välittömästi tämän seisahduttua; Pyry sen sijaan oli häärinyt Ainon ympärillä levottoman innostuneesti ja tavoitellut tämän hanskaa suuhunsa.

– Mitä sulle kuuluu? Huomasin somesta, että sä väittelit tohtoriksi. Onnittelut, Jessica oli jatkanut täydellisen luontevasti ja levittänyt kasvoilleen mairean hymyn.

– Niin, joo, kiitos, Aino oli vastannut. Hän oli tuntenut omasta onnistumisestaan iloa, joka seuraavassa hetkessä oli pyyhitty pois.

– Eipä ollut kyllä yhtään yllättävää, Jessica oli naurahtanut.

Miten niin ei ollut yllättävää, Ainon oli tehnyt mieli kysyä. Hän oli toki ollut hyvä koulussa, mutta peruskoulun kympit eivät hänen mielestään varsinaisesti johtaneet vielä suoraan kohti tohtorinhattua. Ja mitä koulumenestykseen tuli, niin Jessicahan oli ollut varsin keskinkertainen. Omassa keskinkertaisuudessaan hän oli tehnyt pilaa kaikista niistä oppilaista, jotka jaksoivat ponnistella oppimisensa eteen. Ei Aino siitä ollut jaksanut suuremmin välittää. Hän oli muutenkin aina ollut oman tiensä kulkija – ainakin niin hän halusi kertoa itselleen. Kai hän kuitenkin välitti. Miksi hän muuten olisi muistanut Jessican kaikki puolihuolimattomasti lausumat kommentit hänen rumista silmälaseistaan, vanhanaikaisesta puhelimestaan tai liian hyvistä kouluarvosanoistaan?

Nyt hän sitten käveli ennen niin rakkaassa lapsuuden metsässään tuon ihmisen ja tämän täydellisesti käyttäytyvän koiran kanssa. Häpesi Pyryn iloista poukkoilua. Häpesi ilmeisestikin hyvin ennalta-arvattavaa tohtoriuttaan. Tunsi sen saman nolouden kuin koulussa: kaikki, mitä hän tekee, on oltava noloa, koska hän on nolo.

Jessican itsevarmuus täytti ilman ja teki siitä raskaan hengittää. Jessica oli ihminen, joka keskinkertaisesta opintomenestyksestään huolimatta oli varmasti päätynyt johonkin täydelliseen ammattiin. Varmasti hänellä oli täydellinen koti täydelliselle perheelleen. Ei Aino kyllä edes tiennyt, mitä Jessica teki työkseen tai mikä hänen perhetilanteensa oli. Jessica ei nimittäin ollut koko lenkin aikana puhunut mistään muusta kuin tuosta täydellisestä Josefiinastaan.

– Operaatio ei ollut yhtään paha, Jessica oli aloittanut.

Sen jälkeen Aino oli saanut kuulla yksityiskohtaisen selostuksen operaation eri vaiheista. Siitä, kuinka Jessica oli kantanut otsalohkoonsa istutettua mikroskooppisen pientä sirua kokonaista kolmen viikon ajan. Kuinka hän tuona aikana oli haalinut roppakaupalla erilaisia kohtaamisia ja kokemuksia, jotta siru tallentaisi hänen olemuksensa mahdollisimman hyvin. Kuinka Josefiina oli selviytynyt urhoollisesti leikkauksesta, jossa siru oli lopulta istutettu pysyvästi sen otsalohkoon. Ja tietysti, kuinka Josefiina nyt totteli täydellisesti, toimi kuin ajatus – eikä se ollut pelkkä kielikuva.

Kyllä Aino oli ehtinyt näistä operaatioista jo muualtakin kuulla ja lukea. Oli hän itsekin joskus miettinyt, pitäisikö Pyry operoida, mutta lähinnä vain ahdistunut ajatuksesta. Eikö se elänyt jo tarpeeksi rajoitettua elämää ihmisen sääntöjen määrittelemässä maailmassa? Täytyikö sen tahto alistaa vielä vahvemmin hänen toiveillaan ja haluillaan?

Nyt häpeä tunki kuitenkin Ainon ylle. Se luikerteli toppatakin helman alta ja hihansuista puristamaan rintakehää. Hän oli auttamattomasti pudonnut kehityksen kelkasta ja jatkanut kiihtyvällä vauhdilla alamäkeä mennyttä aikaa haikailevien ikäihmisten tunkkaiseen kerhoon. Hän oli sortunut laiskuuttaan kuvittelemaan tuon innovatiivisen teknologian tarpeettomaksi. Aino katseli kateellisena Josefiinaa, joka kulki tyynesti Jessican vierellä ja väisteli kaikki pienetkin vesilätäköt yhtä huolellisesti ja arvokkaasti kuin omistajansa.

Aino tajusi aivan liian myöhään uponneensa ajatuksiinsa aivan liian syvälle. Pyry oli jo monta sekuntia sitten karannut hänen viereltään ja juoksi nyt pää viidentenä käpälänä kohti kuramonttua. Aino ei ehtinyt edes avata suutaan koiraa kieltääkseen, kun se jo polski liejussa. Läheinen kallio kaiutti Jessican vahingoniloisen naurun voimakkaaksi kuin ammukset. Jessica vaihtoi sääliä huokuvan katseen Josefiinan kanssa. Josefiinan kanssa! Jopa Jessican koira halveksi Pyryn ällöttävää tempausta.

– Mä arvasin jo eilen, että toi sun Pyrys on perinteinen, Jessica kihersi, – tai siis kun et sä tietenkään lähtisi mihinkään näin kokeelliseen mukaan.

Tietenkin Pyry oli perinteinen. Tietenkään Aino ei lähtisi mihinkään näin kokeelliseen mukaan. Tietenkin hän oli päätynyt väittelemään tohtoriksi, koska mitäpä muutakaan kympin tyttö tekisi elämällään. Tietenkin vanha luokkakaveri pystyi väittämään hänestä asioita samalla varmuudella kuin olisi viettänyt kolme viikkoa hänen otsalohkossaan. Vanha luokkakaveri? Vanha kiusaaja.

Ja tietenkin Jessica oli oikeassa. Tietenkin hän pystyi satuttamaan Ainoa sillä kummallisella, mihinkään erityiseen kiinnittymättömällä ylenkatseellaan aivan niin kuin viisitoista vuotta aiemminkin.

Aino havahtui tykytyksestä, jonka hänen ajatuksensa olivat kutoneen ohimoille. Lämmin neste valui norona hänen kengänpielustaan pitkin kohti maata. Josefiina seisoi tyynenä takakoipi nostettuna hänen jalkaansa vasten. Aino tuijotti sanattomana tuota täydellistä koiraa ja sen aivan tavallista virtsavanaa. Kääntyi sitten katsomaan Jessicaa, jonka kasvot olivat muuttuneet tulipunaisiksi ja vääntyneiksi.

Nauru tuntui ensin vatsanpohjassa. Se sai Ainon kehon kipristymään kasaan ja sitten leviämään, kun vatsanpohjasta loppui tila. Se purkautui pyrähdyksinä ja raikui läpi tutun metsän. Vaikka naurusta hiipui vähitellen ääni, se jäi asumaan Ainon rintakehään ja kuplimaan huulille.

– Olisihan se pitänyt arvata, Aino hengähti. Hän otti askeleen sivuun jättäen Josefiinan valuttamaan loppumatonta virtsaansa tyhjyyteen.

– Pyry mennään, Aino huikkasi kuramontun suuntaan, – lähdetään me kotiin päin!

Pyry loikki iloisena Ainon luo ja ravisteli ylpeänä kuraista turkkiaan. Aino taputti koiraa lempeästi välittämättä likaroiskeista. Kun he suuntasivat peräkanaa lapsuudenkotiin johtavalle polulle, taivas täyttyi hennoista lumihiutaleista.