Rate My Rider

Taina oli odottanut tätä koko alkukesän. Hän istui keinukarusellin kyydissä silmät suljettuina ja nojasi rennosti taaksepäin. Ilmavirta kaivoi tilaa hänen pitkien hiustensa ja olkapäidensä väliin. Hän levitti varovasti käsivartensa sivuilleen ja antoi niiden tuntea ilman halkomisen voiman. Vastaan leijui herkullisten tuoksujen kimara: hattaraa, popcornia, pitsaa – ja taas uudelleen hattaraa, popcornia, pitsaa.

Kun kierrokset alkoivat vähitellen hidastua ja keinut laskeutua lähemmäs toisiaan ja maata, Taina avasi silmänsä ja antoi katseensa viistää ohikiitäviä näkymiä mihinkään kunnolla tarkentumatta. Ympäröivä maailma oli täynnä kirkkaita värejä sateenkaaren koko paletista. Pienet väriläiskät liikkuivat vikkelästi isojen värimöykkyjen seassa. Kesävaatteisiinsa pukeutuneet ihmiset ryntäilivät päämäärätietoisesti huvipuiston laitteesta toiseen.

Taina ravisteli hieman sormiaan ja varpaitaan, jotka ylsivät nyt pysähtyneen karusellin lattialle. Hän pujottautui turvakaiteen alta keinusta pois ja lähti seuraamaan ihmisten virtaa, joka järjestyi siistiksi jonoksi karusellin ulosmenoportille. Tainan parhaat ystävät, Saara ja Hertta, olivat jonossa hänen edellään, ja Taina tiesi, että he odottaisivat häntä portin toisella puolella.

− Mitä sä sait? Hertta kysyi heti, kun Taina oli saanut luovittua tiensä heidän luokseen.

Taina kaivoi puhelimensa laukustaan ja painoi sovelluksen auki yhdellä näpäytyksellä. Hän näki näytöllä tekstin ”Rate My Rider”, vienosti hymyilevän piirrosnaaman ja ison numeron kolme. Pettymys läikähti rinnassa – karuselli oli hänen lempilaitteensa ja jos hän ei onnistunut siinä, niin missä sitten?

− Kolmosen. Perus, Taina vastasi ystävälleen yrittäen kuulostaa välinpitämättömältä.
− Mäkin sain kolmosen, Hertta sanoi ja vaikutti Tainasta kummallisen tyytyväiseltä keskinkertaiseen suoritukseensa.

Saaran katse näytti kartoittavan jo mahdollisen seuraavan huvilaitteen jonotilanteita. Taina ei ymmärtänyt, miten Saara pystyi olemaan niin välinpitämätön uudesta järjestelmästä: hän ei ollut katsonut tuloksiaan vielä kertaakaan, kun taas Taina ja Hertta olivat tehneet niin jokaisen laiteajon jälkeen.

Jo huvipuiston kassalla Rate My Rider -sovellusta ladatessaan Saara oli ilmoittanut sen olevan täysin typerä. Tainastakin pakollinen uusi sovellus tuntui hieman vieraalta ajatukselta alkuun, mutta ensimmäisten laiteajojen jälkeen sovellukseen ilmaantuneet neloset olivat herättäneet kutkuttavan toiveikkuuden edessä häämöttävästä palkinnosta: jos yli kymmenen laiteajon tulosten keskiarvo olisi vähintään neljä, avautuisi pääsy huvipuiston upouuteen laitteeseen. Muutoin sen kyytiin ei ollut mitään asiaa. Laitteeseen pääsivät vain parhaimmat huvipuistokävijät, eli he, jotka oikeasti osasivat heittäytyä kyydin vietäviksi, kestivät vauhdin hurman pelottomasti ja nauttivat täysillä. Sisäänpääsylippunakin toimiva ranneke mittasi laiteajojen aikana erinäisiä kehon toimintoja, joiden perusteella se laski arvosanan yhdestä viiteen. Mitä nämä perusteet tarkalleen ottaen olivat – se oli huvipuiston tarkkaan varjeltu liikesalaisuus.

− Mennäänkö seuraavaksi vuoristorataan? Saaran ehdotus keskeytti Tainan ja Hertan sovelluksen tutkailun, ja he lähtivät verkkaisesti seuraamaan ystäväänsä, joka oli alkanut kärsimättömänä hivuttautua liikkeelle. Seuraavan laitteen valinnalla ei tuntunut olevan suurta merkitystä, koska kaikkiin innostaviin laitteisiin oli joka tapauksessa tuskastuttavan pitkät jonot. Kaikkiin paitsi yhteen, tietenkin.

Uusi laite oli sijoitettu aivan keskelle huvipuistoa. Sen ympärille oli rakennettu näkösuojaksi taivaita hipovan korkeat muurit, joiden takaa kantautui vähän väliä kyytiläisten innostuneita kiljahduksia, hersyviä naurunremakoita ja valtaisia aplodeja. Muurien ahtaista porteista purkautui silloin tällöin kourallinen ihmisiä. He pöyhivät hiuksiaan, asettelivat hattujaan ja suoristelivat vaatteitaan. Samalla tavalla kuin minkä tahansa laitteen kieputuksen ja pyörityksen jälkeen. Mutta he myös virnistelivät, nauroivat, halailivat. Joku näytti iloinneen niin paljon, että pyyhki silmistään kyyneleitä. Heistä kukaan ei avannut ulostulleessaan sovellusta. He tiesivät jo olevansa valioita. Heidän päivänsä oli jo täydellinen. Ja jos muurin porttien liepeillä sattui olemaan ohikulkevia huvipuistokävijöitä juuri silloin, kun nämä valioyksilöt astuivat täydellisestä kokemuksestaan takaisin huvipuiston ihmisvilinään, heidän ympärilleen jäi kuin onnellisuuden kupla. Muut väistivät kaukaa, kuin aistien, että tässä kulkee niin onnellisia ihmisiä, että heidät täytyy jättää arkisen törmäilyn, ahtauden ja kaaoksen ulkopuolelle.

Sillä hetkellä Taina ei halunnut mitään muuta niin paljon, kuin päästä osalliseksi tuosta ilon, riemun ja onnen kuplasta.

− Liiku jo, ääliö! kuului Tainan takaa, ja tämä Vihainen Ääni tökkäisi häntä napakasti keskelle yläselkää.

Kosketus tuntui tungettelevalta. Se puhkaisi väkivaltaisesti Tainan haaveilun ja palautti hänet vuoristoradan jonoon, joka oli ottanut aimo harppauksen eteenpäin. Hertta ja Saara olivat jo useamman metrin päässä Tainasta. Taina tuskin vilkaisi taakseen, mumisi nolona anteeksipyyntöjä ja kiiruhti eteenpäin.

− Miten vaikeaa voi olla liikkua yhden helvetin jonon tahdissa, Vihainen Ääni kuitenkin seurasi hänen perässään. Sen mukana leijui kuumia sylkipisaroita Tainan hartioille, jotka avonainen toppi jätti paljaiksi.

Miten vaikeaa voi olla pitää turpansa kiinni yhden jonotuksen ajan, Taina ajatteli ja nieli harmiaan. Varmaan ihan jopa kaksi sekuntia jouduit seisomaan ylimääräistä paikoillasi. Oli varmasti aivan olennaiset sekunnit, joiden ajan olisit voinut seistä myös toisessa kohtaa tätä helvetin jonoa.

Taina hengitti korostetun rauhallisesti nenän kautta sisään ja suun kautta ulos. Hän ei alkaisi sanailla Vihaisen Äänen kanssa. Hän ei antaisi sen pilata tätä laiteajoa ja hänen mahdollisuuksiaan hyviin pisteisiin.

Vuoristoradan työntekijä kuulutti monotonisella äänellä tervetulotoivotukset ja painoi nappia, joka käynnisti juuri lastatun vaunujonon matkaan. Kuin liukuhihnalta saapui lastausalueelle jälleen seuraava vaunujono. Siitä purkautuva joukko suoritti oman osuutensa loputtomasti edestakaisin toistuvasta koreografiasta: turvakaaret ylös, omat kassit ja hatut säilytyslokeroista mukaan, ripeästi ulos. Ja tämän kesän uusi osa liikkeiden harmoniaa: puhelin esiin, sovellus auki, tulosten tarkastus. Sitten taas uudet kyytiläiset ripeästi sisään, säilytyslokerot, turvakaaret, liikkeelle mars.

Jonottajien kimeät naurahdukset, rehvastelevat uhot ja näennäisen välinpitämättömät hiljaisuudet sekoittuivat toisiinsa muodostaen kiihkeän odottavan tunnelman. Taina tunsi ihonsa kihelmöivän ja suunsa kuivuvan. Hän tiesi, että nauttisi kyydistä, muttei silti voinut olla jännittämättä. Kun oli heidän vuoronsa hypätä vaunuihin, jännitys oli pakkautunut suupieliin ja pyrki niistä ulos hihityksinä. Hertta ja Saara rynnistivät samaan kahdenistuttavaan vaunuun, ja Taina asettautui heidän taakseen. Ystävät kurkkivat selkänojiensa yli, ja Taina tunnisti heidän terävistä liikkeistään ja naurunpyrähdyksistään saman jännityksen, joka kiemurteli hänenkin kehossaan.

− Jaaha. Jos tähän istun, niin saatkohan jumitettua vaununkin hitaammalle? Vihainen Ääni laskeutui Tainan viereen.

Eikö jonossa häiriköinyt heppu tosiaankaan voinut valita jotakin toista vaunua? Minkä ihmeen takia sen piti istua juuri Tainan viereen ja ruveta taas suoltamaan myrkyllisiä sanojaan. Taina tuijotti edessään istuvan Saaran niskaa sanomatta sanaakaan. Laitteesta vastaava työntekijä tuli heidän vaununsa luo ja vangitsi rutinoituneella liikkeellä Tainan ja Vihaisen Äänen turvakaarella yhteen, ja pian he nytkähtivät liikkeelle.

Vaunujono kipusi hitaasti ylös metallista ylämäkeä. Rakenteista kuului säntillistä kolinaa. Uuden laitteen muurit kohosivat heidän mäkensä sivulla, mutta muurien sisäpuolelta ei näkynyt täältäkään vinkkelistä vilaustakaan. Taina palautti ajatuksensa tavoitteeseensa: hänen olisi päästävä kokemaan se ihanuus, mitä muurit tarkkaan vartioivat. Hän hengitti syvään. Tunsi, miten vaunun nytkähdykset alkoivat hidastua lakipistettä kohden ja miten vauhti sitten tarttui alamäkeen syöksyvään vaunuun. Taina tunsi ilmavirran puskevan häntä vasten ja painavan hänen kasvojensa ihoa lyttyyn. Hän nosti kätensä ylös ja antoi niiden seurata vaunun pyörähdyksiä ja suunnanmuutoksia.

− Saatanan hullu! Vihainen Ääni huusi hänen vieressään.

Tainan rennosti heiluva käsi oli mätkähtänyt suoraan vieressä istuvan Vihaisen Äänen kasvoille. Taina vetäisi kätensä äkkiä syliinsä. Hän ei ollut muistanut edellisiltä vuosilta tätä laitteen äkkimutkaa. Ei varmasti muistanut. Muuten hän olisi kyllä tarttunut siksi aikaa turvakaiteeseen ja hillinnyt kehonsa ryöpsähtelevää liikehdintää. Vai olisiko?

Riemun kiljahdukset alkoivat purkautua Tainan suusta kuin omasta tahdostaan, eikä riemu kummunnut ainoastaan vaunun kiihkeästi vauhdista. Syvä tyydytyksen tunne oli ottanut hänet valtaansa: aivan oikein tuolle ääliölle! Pikemminkin Vihainen Ääni olisi ansainnut vieläkin kovemman iskun päin näköään. Ehkä se olisi mojauttanut ärsyttävyyden tyypistä ulos tai ainakin painanut sen hetkeksi piiloon johonkin sisimmän syövereihin.

Taina heitti kätensä uudelleen ilmaan ja antoi koko kehonsa ottaa vastaan jokaisen mutkan, kiihdytyksen ja nytkähdyksen. Hän ei pystynyt, eikä halunnut, pidätellä sisältään pulppuavaa naurua. Vihainen Ääni sadatteli hänen vieressään koko loppukyydin, mutta Taina ei sitä enää kuullut.

Vuoristoradan lastausalueen ulkopuolella Hertta oli jo ehtinyt kaivaa puhelimensa esiin.

− Taas kolmonen. Ei se siitä näköjään muuksi muutu, Hertta totesi huolettomasti ja laittoi puhelimen takaisin laukkuunsa.

Taina ei saanut katsettaan irti sovelluksen näyttämästä leveästä hymystä ja numerosta.

− Mä sain vitosen, hän henkäisi.
− Etkä saanut! Näytä, Hertta hypähti Tainan viereen niin, että näki hänen puhelimensa näytön.
− Aika kova, Saara nyökytteli ja näytti siltä, että ensimmäistä kertaa hän tunsi edes hienoista kiinnostusta sovellusta kohtaan.
− Mitä sä oikein teit? Hertta kysyi kunnioitusta äänessään.
− En mä tiedä. Nautin vaan vissiin, Taina sanoi ja tunsi, miten kuuma puna nousi hänen poskilleen. Onneksi ystävät eivät sitä huomanneet, kun heidän silmänsä olivat yhtä lailla juuttuneet tuohon maagiseen vitoseen.

Tainan päässä risteili sata ajatusta. Oliko sovellukseen tullut virhe? Eihän se tosissaan voinut antaa hänelle parasta mahdollista arvosanaa, kun hän oli lyönyt vieressään istuvaa huvittelijaa. Ja vähät välittänyt, että toiseen sattui. Vieläpä iloinnut siitä. Ei, sovelluksessa oli pakko olla jokin häiriö. Vai oliko tämä nimenomaan sellaista heittäytymistä, mitä algoritmi arvosti? Olihan hän todella aidosti nauttinut joka solullaan ja koko kehollaan. Toisaalta samantekevää, oliko sovelluksessa häiriö vai ei. Taina oli saanut vitosen ja vitonen laskettiin. Ja nyt hän tiesi, mitä sen eteen oli tehtävä.

Seuraavilla laiteajoilla Taina yritti aina silloin tällöin epäonnistua, etteivät ystävät olisi ihmetelleet hänen menestyksekästä vitosputkeaan niin paljon. Tai sitä, että hän jättäytyi istumaan tuntemattomien viereen – ei hän sentään ystäviään halunnut vahingoittaa. Epäonnistuminen oli kuitenkin kerta kerralta vaikeampaa. Hänen odotuksesta ylivirittyneet aistinsa ja edessä häämöttävästä onnistumisesta vakuuttuneet aivonsa tarjosivat algoritmille syötettä, jota se tuntui rakastavan. Omia ajatuksiaan Taina ei kuitenkaan enää voinut muuttaa: hän oli varma onnistumisestaan. Hän oli varma, että pääsisi pian tuohon etuoikeutettujen valittuun joukkoon.