Kuningattaren kuolema

Ajatus oli järjetön. Kyllä Raisa sen tiesi. Ja samaan aikaan se oli mitä kohtalokkain totuus, eikä hän mitenkään voinut olla ajattelematta sitä.

Oliko hän aiheuttanut kuningattaren kuoleman?

Ei hän tietenkään tahallaan ollut mitään sellaista tarkoittanut. Mutta oliko se kuitenkin hänen syynsä?

Hän oli nähnyt uutisen aamun sanomalehdestä. Yleensä mainoksilla vuorattu paraatipaikka etusivulla oli varattu nyt tälle tapaukselle, joka varmasti kuohutti koko kansakuntaa. Kuningatar – rakastettu, ihailtu, pelätty – kuollut edellisenä päivänä yllättäen vaikean sairauden nujertamana.

Raisa oli lusikoinut kaurapuuroa punaherukkahillolla suuhunsa ja asetellut aamun lehden eteensä puolihuolimattomasti. Hän ehtisi lukea sitä ihan rauhassa, koska hänellä ei ollut sinä päivänä mitään suunniteltua ohjelmaa. Ensin uutinen ei ollut herättänyt hänessä kovin ihmeellisiä tunteita. Kuningatar oli ollut hänelle aina vähän etäinen. Hän ei oikein uskonut sen suuruuteen, olipa joskus epäillyt sen olemassaoloakin, mutta ei hän jaksanut sellaisiin salaliittoteorioihin kuitenkaan lopulta uskoa. Kuningatar oli ja eli omassa ylhäisessä maailmassaan, eikä se hetkauttanut Raisan maailmaa millään konkreettisella tavalla.

Oli tämä silti merkittävä tapaus. Tästä tulisivat kaikki puhumaan seuraavat viikot, ehkä jopa kuukaudet, kun mietittäisiin, kuka hallitsijana jatkaisi. Yli nelikymppisen kuningattaren mahdollisen lapsettomaksi jäämisen seurauksia oli vatvottu joitakin vuosia sitten lehdistössä, kun oli todettu, että tämä olisi todennäköisesti pian tulossa hedelmällisen ikänsä päätepisteeseen. Silloin kuningattaren kanssa lähes samanikäinen Raisa oli tuntenut sääliä kuningatarta kohtaan. Yhteenkuuluvuutta epäonnistuneena naisena. Kenenkään ei pitäisi joutua moiseen myllytykseen oman lisääntymättömyytensä takia. Spekulaatioiden täytettyä lehtien palstoja muutaman viikon ajan hovista oli kuitenkin ilmoitettu ilouutinen: kuningatar oli raskaana. Tottakai. Hoviväki sai aina onnellisen loppunsa. Nyt lapsi oli kuitenkin vasta kolmevuotias. Ei kai sellaisen taaperon voitu antaa hallita edes nimellisesti.

Mitä mahtoivat asiantuntijat spekuloida tällä kertaa? Raisa oli kääntänyt lehdestä esiin ensimmäisen aukeaman. Suuret värilliset kuvat kuningattaren elämän eri vaiheista täyttivät tilan. Kuningatar lapioimassa keskittyneesti hiekkaa ämpäriin yksin isolla hiekkalaatikolla. Kuningatar hymyilemässä aurinkoisesti vanhempiensa välissä maailmanpyörän edustalla hattara kädessään. Kuningatar välkehtivässä tanssiaismekossa ujon näköisen teinipojan vieressä. Kuningatar katsomassa kaukaisuuteen ylioppilaslakki huolitellun kampauksen päälle säntillisesti aseteltuna. Kuningatar kättelemässä ainoan jäljellä olevan demokraattisen tasavallan pääjohtajaa vakavailmeisten turvamiesten keskellä. Kuningatar kahvittelemassa torilla ihailevien kansalaisten piirittämänä. Ja kuningatar poseeraamassa taaperon, esikoislapsensa – ainoan lapsensa – kanssa teennäisessä valkoisessa kulississa. Kuvakavalkadi oli melkein kuin kenen tahansa samassa ajassa ja samassa kulttuurissa eläneen perhealbumista. Tarkoitushakuisesti niin, oli Raisa ajatellut kyynisesti.

Vasta toisella aukeamalla päästiin spekulaatioihin. Raisa oli alkanut lukea niitä puolihuolimattomasti silmäillen. Kuningatarta käsitteleväksi jutuksi tilaa oli annettu yllättävän vähän kuningattaren olemassaolon kieltäville näkemyksille. Kuolema muutti vallan vahtikoiratkin konservatiivisiksi. Kuten Raisa oli arvellut, pohdinta kuningattaren seuraajasta kirvoitti palstantäytettä kiitettävästi. Asiantuntijoilla tuntui olevan varsin vähän varmuutta siitä, mitä tuleman piti. Hallintojärjestystä ei ollut ehditty kirjata vielä kuningattaren varhaista kuolemaa silmällä pitäen – oli tehty sillä tavalla tyhmästi, että oli oletettu, ettei asialla olisi niin kiire. Terveellisten elintapojen perikuvana näyttäytyvän kuningattaren oli oletettu kulkevan pitkäikäisten sukulaistensa jalanjälkiä. Ei kai sauvakävelyä, salsaa ja smootheja – kuningattaren leikkisästi lanseeraamaa kolmen ässän ohjelmaa – harrastamalla voinut muuta kuin elää pitkään.

Malliahan voisi tietysti ottaa muista uusista monarkioista, mutta käytännöt niissä olivat monenkirjavat. Kyllä tästä vielä kunnon kiista kehkeytyisi. Kuningatar saisi kääntyillä haudassaan moneen kertaan väistämättömien mellakoiden pitäessä kansakuntaa tiukassa otteessaan. Jotkut asiantuntijat arvelivat lausunnoissaan, että kaaosvaihe voisi kestää jopa viikkoja. Raisa oli päättänyt siltä istumalta, että varmuusvarastoa olisi täydennettävä hetimmiten, sillä kun kaaospuheet äityisivät ulkonaliikkumiskiellon väläyttelyiksi, olisi myöhäistä saada kaupasta enää säilykkeitä tai vessapaperia.

Tosiaan, kuolinsyy. Siitäkin oli kirjoitettu laaja selostus heti seuraajan spekuloinnin jälkeen. Raisa oli huomannut hämmentyvänsä, kun ei ollut yhtään pysähtynyt pohtimaan tarkempaa kuolinsyytä aiemmin. Etusivulla huudettu ”vaikea sairaus” voisi viitata vaikka mihin. Joskus häntä hävetti uteliaisuuden puutteensa ihmisten sairauksia kohtaan. Fakta vain oli, että yleensä sairaskertomukset saivat hänet vain kuvittelemaan liian graafisia yksityiskohtia ja voimaan huonosti. Mutta kyllä hänen sen verran täytyi pystyä lukemaan ihan yleissivistyksen vuoksi, että tietäisi kuningattaren sairauden yksityiskohdat.

Covid-19, tuttavallisemmin korona, oli lehden mukaan tämä kuningattaren ennenaikaiseen kuolemaan ajanut vaikea sairaus. Korona soitti heti kelloja, mutta Raisan muistikuvat siitä olivat kyllä melko hataria. Hän oli ollut alakoulun viimeisillä luokilla, kun korona oli mullistanut koko arkisen järjestyksen. Sittemmin se oli hiipunut osaksi mahdollisten mutta harvinaisten tautien pitkää listaa, joka oli vuosien mittaan täydentynyt taas uusilla tulokkailla. Korona oli kuitenkin muuttanut jotakin peruuttamattomasti: sen jälkeen ei enää ollut sosiaalisesti hyväksyttyä mennä flunssaisena ihmisten ilmoille, koska mistään ei voinut olla varma, mikä taudin aiheutti.

Sitten Raisa oli huomannut tuon virkkeen, eikä tämän jälkeen enää päässyt sen välittämää tietoa pakoon. Kuningattaren kerrottiin saaneen tartunta todennäköisesti suositun ulkomaisen pop-bändin konsertissa Suomessa kaksi viikkoa sitten. ”Suosittu ulkomainen pop-bändi”, joka konsertoi kaksi viikkoa sitten Suomessa. Lehden epämääräisyys oli täysin tarpeetonta – ei ollut kuin yksi vaihtoehto, joka täytti nämä kriteerit. Ja Raisa oli ollut siinä konsertissa. Hän oli tuijottanut lehden sivua ja tuntenut, kuinka hänen katseensa sumentui ja iho nousi kananlihalle. Hän oli ollut siinä konsertissa flunssaisena.

Oliko hän aiheuttanut kuningattaren kuoleman?

Kyllä, se oli ihan mahdollista. Hän oli mennyt konserttiin, vaikka kurkkukipu oli piinannut häntä jo konserttia edeltävänä päivänä ja nenä oli vuotanut kuin seula. Ei hän ollut harkinnut perumista oikeastaan ollenkaan. Bändi ei ollut vieraillut Suomessa koskaan aiemmin ja Raisa oli odottanut konserttia todella paljon. Liput olivat lahja hänen hyvältä ystävältään, ja he olivat suunnitelleet konserttimatkaa pääkaupunkiin jo useita kuukausia. Raisa oli saanut oireet matkan ajaksi kuriin vahvoilla flunssalääkkeillä ja potenut tautia konsertin jälkeen kahta kauheampana muutaman päivän ajan. Ja konserttihan oli ollut huumaava elämys – juuri niin ihana kuin hän oli uneksinutkin. Ei hän ollut ajatellut, että hänen flunssastaan olisi mitään haittaa. Kaikkihan kiersivät sääntöjä koko ajan – kunhan et joutunut julkisesti aivastamaan tai niistämään, niin hyvä oli.

Mutta konsertissa oli ollut kuningatar ja kuningatar oli sairastunut konsertissa ja kuningatar oli kuollut.

Raisa oli sulkenut sanomalehden. Hän oli laskenut lusikkansa jäljellä olevaan puuroon, jota hän ei enää pystyisi syömään. Hän ei ollut halunnut ajatella asiaa enää yhtään pitemmälle. Ei todellakaan voinut olla hänen vikansa, että kuningatar oli lähtenyt ihmismassaan ja hankkinut itselleen tappavan taudin. Minkä ihmeen takia kuningattaren oli pitänyt leikkiä kansanomaista ja änkeytyä tavallisten ihmisten konserttiin? Asettaa nyt itsensä vaaraan tuollaisessa asemassa huvitapahtuman vuoksi. Sehän oli aivan vastuutonta kuningattarelta!

Raisa oli päättänyt unohtaa koko jutun. Hän oli alkanut täyttää toimetonta aikaa tavallisilla puuhilla. Niin hän teki aina, kun mieli yritti harhailla jonninjoutavissa ajatuksissa, joita hän ei halunnut ajatella. Hän tarjosi mielelleen muuta askaroitavaa. Hän oli katsonut kehutun elokuvan, joka oli naurattanut häntä ääneen. Kuitenkin heti sen päätyttyä ajatus oli palannut. Hän oli lähtenyt lenkille ja juossut niin kovaa, että oli pakotettu ajattelemaan vain seuraavaa askelta, polun yli kulkevia juuria, puuskuttavaa hengitystään.

Kuitenkin nyt kotona, lempeän suihkun jälkeen, ajatus oli taas tässä.

Raisa kietoi kylpytakin ympärilleen. Se lämmitti kosteaa ihoa, muttei kylmäävää tunnetta, joka huursi vatsanpohjaa. Märät hiukset tiputtivat vesipisaroita lattialle, kun Raisa käveli kylpyhuoneesta keittiöön. Keittiöstä olohuoneeseen. Olohuoneesta makuuhuoneeseen. Makuuhuoneesta takaisin keittiöön. Hänen pienen asuntonsa neliöt tuntuivat puristuvan kasaan niin kuin hänen hartiansakin. Keittiössä hän tuijotti ikkunasta alkusyksyn kuulasta maisemaa. Vaahtera hohti keltaisen, punaisen ja oranssin väreissä. Orava hyppeli vaahteran oksalta toiselle. Mikään, mitä hän näki, teki tai kuuli, ei kuitenkaan pystynyt irrottamaan häntä tuosta inhottavasta ajatuksesta.

Syyllisyys vyöryi hänen ylitseen kuin tuhansien muurahaisten armeija. Miten ihmeessä hän voisi elää itsensä kanssa tämän tiedon jälkeen? Hänhän oli käytännössä terroristi – tappanut valtaapitävän ihmisen ja ajanut maan kaaostilaan. Hän jos kuka tulisi ansaitsemaan palata nälkäisenä marketista kotiin tyhjyyttään ammottavien säilykehyllyjen välissä turhaan kierreltyään. Hän ei ollut tappanut vain kuningatarta, vaan hänen vastuullaan olisi kaikki se kamaluus, joka johtuisi kuningattaren kuolemaa vääjäämättömästi seuraavasta valtataistelusta. Hän olisi vastuussa vanhuksesta, joka masentuisi yksin neljän seinän sisällä ulkonaliikkumiskiellon kutistettua elinpiirin kotikortteliin. Hän olisi vastuussa kaupungintalosta, joka töhrittäisiin tunnistamattomaksi poliittisilla iskulauseilla. Hän olisi vastuussa lapsesta, joka jäisi orvoksi yksinhuoltajaisänsä kuoltua mellakassa. Kaikki oli hänen syytään.

Raisan ajatusten kietoutuessa yhä kuristavampaan möykkyyn ilta oli alkanut ulkona laskeutua tunkkaisen päivän päälle. Viimeiset säteet kelmeästä auringosta siiloutuivat vaahteran lehtien välistä ja maalasivat lonkeroisia varjoja puun ympärille. Raisa tunsi vasemman jalkateränsä puutuneen. Suihkun kastelemat hiukset olivat kuivuneet takkuiseksi sotkuksi päähän.

Ei hän voisi lamaantua tähän. Huomenna olisi arkipäivä ja hänen pitäisi päästä pikimmiten kauppaan. Olisi varauduttava, jos meinasi selviytyä tulevista sekavista viikoista. Oikeastaan hän oli tiennyt heti lehtijutun luettuaan ja kipeän totuuden tajuttuaan, mitä hän joutuisi taas tekemään. Se oli välttämätöntä, vaikka ei hän tietenkään siitä pitänyt. Hän olisi mieluummin ihminen, joka osaisi elää virheidensä kanssa. Tai kaikkein mieluiten hän olisi ihminen, joka ei tekisi virheitä. Kumpaakaan hän ei kuitenkaan ollut.

Raisa painoi vasenta jalkateräänsä voimakkaasti vasten lattiaa ja puutumisen tunne hellitti nopeasti. Hän kiersi näppärällä sormien pyöräytyksellä keittiön ikkunan sälekaihtimet kiinni ja kiiruhti sitten kohti kylpyhuonetta. Hänen liikkeissään oli yhtäkkiä uutta terävyyttä. Hän oli täysin hereillä. Hän oli päättänyt unohtaa.

Kylpyhuoneessa Raisa kaivoi peilikaapista pienen pahvirasian ja sen sisältä liuskapakkauksen. Pakkauksen kymmenestä kolosta seitsemän oli tyhjiä. Raisa oli kirjoittanut jokaisen tyhjän kolon sivuun huolellisesti lääkkeen ottamisen päivämäärän – ihan niin kuin valmistaja oli ohjeistanut –, jotta ei tulisi ottaneeksi lääkettä liian usein. Kuukauden vähimmäisvälin täyttymisestä ei edellisen päivämäärän perusteella tarvinnut näköjään kantaa huolta. Kuulakärkikynä oli valmiina peilikaapissa ja Raisa kirjoitti sillä uuden merkinnän kahdeksannen ja yhdeksännen kolon viereen. Hän laski hammasmukiinsa hieman kylmää vettä kylpyhuoneen hanasta, irrotti kaksi tablettia koloistaan – yhden viikkoa kohti – ja nakkasi tabletit suuhunsa vesitilkan kera. Sitten hän asetteli lääkepakkauksen ja kynän huolellisesti takaisin peilikaappiin, harjasi hiuksensa, pesi hampaansa, riisui kylpytakin naulakkoon ja kävi pissalla. Hän oli valmis käymään nukkumaan ja unohtamaan syyllisyytensä, unohtamaan edelliset kaksi viikkoa.