Jouluvierailuja

Pitelin käsissäni pientä pulloa eteeristä öljyä. Se oli joululahja Ainolta. Itseasiassa se oli yhteinen joululahja minulle ja Juhanille. Nuuhkaisin öljyä varovasti, se tuoksui kovin joululta. Sisäiseen käyttöön erityisesti, oli Aino sanonut ja ravistin pulloa teekupin yllä. Yhden tipan sijaan niitä lensikin kaksi. Kirahdin puoliääneen. Teen omena ja kaneli loivat yhdessä öljyn yrttien kanssa lähes huumaavan tuoksun ja annoin kasvojeni hautautua höyrypilveen. Tämän olisi syytä rentouttaa nyt niin hitosti. Malttamattomana poltin kieleni kärjen juotavaan, ja kesti hetken ennen kuin öljyn aromi tunkeutui kärvähtäneiden makunystyjeni kautta tajuntaani. Kuin olisi purrut tulikuumaa appelsiininkuorta. Irvistin. Öljy tuoksui ihanalta, mutta oli aivan liian karvasta, tai sitten toinen vahinkotippa oli todellakin liikaa.

Lisäsin sokeria, mikä poisti karvautta mutta teki teestä aivan liian makeaa. Päätin, etten pidä öljystä, ainakaan sisäisesti nautittuna, auttoi se sitten mihin lepraan hyvänsä. Minusta ei tulisi sellaista mummoa joka terrorisoi lastenlastensa nuhaa kamferitipoilla. Nepalilaista nuhajuomaa sen sijaan, eikä mitään ihmetippoja. En toisaalta halunnut käyttää tippoja ulkoisestikaan, enkä huonetuoksuna. En tiennyt mitä niillä tekisin. Juhani kuitenkin taatusti pitää näistä, ajatus ajelehti mieleeni kuin ärsyttävä kärpänen ja sai minut inhoamaan pientä öljypulloa. Juhani taatusti rakastaa näitä saatanan tippoja ja tiputtelee niitä teehensä ja laittaa siihen sokeria ja juo tyytyväisenä ja minä kiristelen hampaitani sanomatta mitään muuta kuin ei kiitos, kun hän tarjoaa niitä minulle. Yritin miettiä mahdollisimman puolueettomasti, oliko vika tosiaan tipoissa, vai siinä keneltä olin ne saanut. Oikeastaanhan minä pidin siitä tuoksusta, mutta se oli liikaa Ainoa ja liian vähän minua. Liian makeaa on aina kitkerää, ja minusta tipat olivat kitkeriä. Tuoksu oli niin voimakas että se tuntui tukahduttavan minut persoonaani myöten.

Vähän samalta tuoksui Ainon kotona. Hänellä oli kaunis koti kauniilla paikalla. Liian kaunis. Liian makea on aina kitkerää. En osaa olla luontevaAinon luona ja minua raastaa syvältä se, kuinka hyvin Juhani osaa. Edellispäivän vierailu sujui jo perin hyvin, mutta kun kävin vessassa muistin miltä kasvoni näyttivät, kun itkin siellä vuosi sitten. Muistin miltä tuntui, kun katselin Juhanin kävelevän kysymättä keittiön lautaskaapille ja kuinka hän löysi mukit omalta paikaltaan epäröimättömällä kädenliikkeellä. Silloin en voinut hengittää, jokin kuristi minua keuhkoista. Kuljin sumussa, enkä enää muista mitä puhuin, muistan vain että jotain hyvin typerää se mielestäni oli.

Kyse ei ole siitä, etteikö Aino olisi aina ollut minulle hyvin ystävällinen, tai toivottanut tervetulleeksi kotiinsa. Päinvastoin. Hän oli aina täydellinen emäntä, jonka kaikki pelargoniat hehkuivat heleää vihreää. Omani kuoli juuri, sen ranka törröttää yhä ruukussa, koska en ole jaksanut vielä tehdä sille mitään. Ainon talokin on täydellinen, ja tämänvuotisella vierailulla minulle esiteltiinkin valmiiksi saatettu viimeinen remontoitu huone, jossa edeltävällä vierailulla nukuimme Juhanin kanssa. Huone oli kaunis, ompelupöydälle aseteltua pitsiliinaa myöten. Liian makea on aina kitkerää, ajattelin silloin taas. Talo oli liian täydellinen ja Aino samoin. Kuin katselisi sisustuslehteä, minulla on tapana nauraa sellaisille kodeille. Katso nyt, sanon, kuka voisi asua tuolla? Siis onhan tuo upea, mutta asua… Niin. Aino asuu ja Juhanikin asui joskus ja vuosi sitten minä kävelin heidän perässään ainoana vieraana ja miettien että mitähän helvettiä tein tämän sisustuslehden kuvassa. Halusin jonkin syyn olla pitämättä Ainosta, mutta en saanut sitä. Kuin yrittäisi pidellä vettä käsissään, tai saada kiinni märkää saippuapalaa. Aino ei tarjonnut minkäänlaista tarttumapintaa. Toinen osa minusta, se reilumpi osa, todella halusi olla mukava Ainolle, sillä tiesin kokemuksesta miten hankalia entisten nykyiset heilat osaavat olla, ja kuinka kyräily pilaa huoneilmaa. Samaan aikaan olin ystävällinen ja kohtelias vieras ja muistin kiittää teestä. Ja se oli tehdä minut hulluksi.