Tarai

“Älä lähde perääni, vaikka tulisi yö. Ymmärrätkö pikkuinen? Isä tarkistaa, mitä nuo äänet tarkoittavat. Sitten tulen takaisin.”

Tarai oli odottanut kaksi valonkiertoa, että luolan valoisampaan kohtaan ilmestyisi suuri ja karvainen hahmo, mutta sitä ei koskaan tullut. Kylmyys oli aivan toista, kun sitä ei ollut kukaan muu jakamassa. Ja nälkää oli vaikeampi sivuuttaa, kun ei ollut ketään, joka saisi ajatukset muualle. Tarai raapi pitkillä kynsillään kiveä luolan seinällä ja löysi yksittäisen kuoriaisen, jonka sujautti sitten suuhunsa. Hän palasi istumaan ja odottamaan luolan perälle toivoen, että hänen turkkinsa olisi yhtä lämmin kuin isän.

Pimeys söi valon, mikä oli merkki siitä, että taas yksi päivä oli kulunut.

Aamulla Tarain oli ryömittävä ulos luolasta, niin heikko hän oli. Silmiä ei voinut pitää auki sokaistumatta. Osan matkaa hän kieri kuin lumipallo kunnes ei jaksanut enää sitäkään. Aikaa kului ja silmät saattoi avata, mutta Tarai ei saanut itseään enää liikkumaan. Hän vain vapisi kyljellään maassa, kun tuuli yltyi yltymistään. Juuri, kun ajatus kuolemisesta oli kaikki mitä hän kykeni ajattelemaan, joku sorvasi kepillä hänen selkäänsä. Tarai päästi pienen uikutuksen ja ihmispoika astui hänen näköpiiriinsä.

Matka ihmispojan raahattavana ei ollut asia, jota hän muisteli mielellään, mutta hän oli oppinut monta asiaa pojan puhuessa. Kaikki ihmiset eivät olleet pahoja. Oli muitakin kuin metsästäjiä. Tarai sai ruokaa ja lämpöä ihmiskylän reunamilla asuvalta perheeltä. Hänen isänsä ei koskaan palannut, joten Tarai jäi asumaan perheen luokse. Niin hänet kasvatettiin ihmiseksi.