Nimby

Siinä se oli mun edessä, mun mummun talo. Mun muistot siitä oli ristiriitasia. Mummu oli tehny hyvää pullaa, ja sen kanssa oli ollu kiva käydä uimassa järvessä pikkulikkana, mut lähellä oleva mielisairaala ahisti mua. Mummu oli aina pelotellu mua, että mummun pihasta ei saa poistua ilman aikuisen seuraa, tai joku mielisairaalasta karannu hullu vois tulla ja viedä.

Emmä enää uskonu semmosiin, mut mielisairaalan läheisyys ahisti toisesta syystä. Siitä tuli ikäviä fläsäreitä mun omalta mielisairaala-ajalta. Ei mielisairaalassa oo varsinaisesti pelottavaa, mut siellä on tylsää ku ei olo mitään muuta tekemistä ku pyöritellä päässä omia sairaita pelkoja. Eikä henkilökunta varsinaisesti kohtele kaltoin, mut se ammatillisen alentuva asenne. Esimerkiks ku mun harhat oli loppunu ja valitin, että lääkkeet hidastaa mun ajattelua, nii hoitaja naureskeli, että mulla muka on ikävä mun ääniä. Vaikka mä vaan halusin selväjärkiset, nopeesti kulkevat ajatukset.

Mut entisessä mummunmökissä oli elettävä. Ennen sairaalaanjoutumista mä olin psykoosissa polttanu mun asunnon, joten vapailta markkinoilta en vuokra-asuntoo sais. Mummun kuoleman jälkeen sen talo oli jääny suvun haltuun, ja mun isä sano mulle, että mä voisin asuu siinä.

* * *

Ekana iltana mä tajusin, että mä kuulen askeleita ja kolinoita. Niitä oli kuulunu siinä vaiheessa jo useempi tunti, mut mä olin tottunu kerrostaloasuja, ja vasta siinä vaiheessa tajusin, ettei semmosii pitäis omakotitalossa kuuluu. Mä tietysti säikähin, että onks mun harhat palaamassa ja joudunko mä takas mielisairaalaan, ku se ei huvittais yhtään. Mä sit aattelin, että pitää vaan toivoo, että lääkkeet toimii ja äänet loppuu.

Ekana yönä mä näin kaameeta painajaista. Siinä joku pyöreekasvonen rillipäinen mies syytti mua hulluks. Ja että mä en kuulu sinne. Mua pelotti, että mun skitsofrenia tulee yleiseen tietoon tämmösellä maalaiskylällä ja mä joudun syrjityks, nii mun pelot oli varmaan sekottunu mun uneen.

* * *

Aamulla mulla oli ilmottautuminen terveyskeskuksessa. Ne kyseli kuulumisia ja otti pituuden ja painon ja anto lähetteen verikokeeseen. Mua ärsytti, että ne hoisi mun ruumista, vaikka ei siinä ollu mitään vikaa. Vika on päässä, ja sen ne kuittas vaan kysymällä, että miten mulla menee. Onneks käynti oli nopeesti ohi. Mä sain mielisairaalassa tarpeekseni kaikenlaisesta terveydenhoitohenkilökunnasta. Mitä vähemmän niiden kanssa joutuu tekemisiin, sen parempi.

Sit mä kävin kaupassa, nii kassaneiti, vaikka ei se ollu mikään neiti enää, rupes jututtaa. Se kysy, oonks mä Halosen Anna, ja ku mä vastasin myöntävästi, se sano, että se oli tuntenu mun mummun. Sit se varotti, että siellä mielisairaalassa kummittelee, oli kuulemma kummitellu ennenki ku se oli sulettu viiskyt vuotta aiemmin. Mä sit ihmettelin ääneen, että miks mun mummu oli pelotettu mua hulluilla, ku kummituksetki olis ollu repertuaarissa. Se kassaneiti sano, että mummu oli kertonu sille, että mun vanhemmat oli kieltäny sitä puhumasta mulle mistään yliluonnollisesta. Sit se kassaneiti sano mystisesti, että mummu olis tienny siitä paljon.

Seuraavana yönä mä heräsin siihen, että mä en pystyny liikkuu, ja mä koin, että joku uhkaava oli huoneessa. Mä aattelin, että se oli se sama mies, joka oli ollu edellisyönä mun unessa ja musta tuntu, että joku vaati mua häipymään kylältä.

Seuraavana aamuna mä jo mietin, että mun pitää soittaa isälle, että mä en voi asuu enää täällä, ku jokin vaatii mua häipymään. Sit mä aattelin, että jos mä sanosin tolleen, niin se pitäis mua hulluna. Tai hulluna se pitää joka tapauksessa, mut jopa mielisairaalakypsänä. Sit mä sain omista ajatuksistani kiinni ja ajattelin, että ne käy jo sairailla kehillä. Se öinen uhkaaja oli varmaan ollu unta, eikä kukaan täysjärkinen muuttais painajaisen takia.

* * *

Seuraavana aamuna kylillä kaikki ohikulkijat katto mua oudosti ikään ku ne tietäis, että mä olen skitsofreenikko. Mä aattelin, että se hoitaja, jonka mä olin tavannu edellisenä päivänä oli juorunnu, nii mä ryntäsin terveyskeskukseen ja vaadin puhuu sille.

Mä pääsin sen puheille ja se käski mua rauhottumaan. Mä tajusin olevani aika kierroksilla, nii mä vedin syvään henkee. Sit se pyysi kertoo, mistä kiikastaa. Mä kerroin miten kaikki oli kattonu mua oudosti ja syytin sitä juoruilusta. Se sano, että kaikki siellä otti vaitiolovelvollisuuden vakavasti, eikä terveyskeskuksesta leviäis mitään juoruja. Se kuulosti vakuuttavalta nii mä uskoin sitä.

Sit kotimatkalla mä kulin yhen mummon ohi, ja se sylkäs mun suuntaan sanan ”hullu!” Mä kysyin, mistä se semmosta oli kuullu, ku mä aattelin, että tällä sanamuodolla mä en vielä myöntäis olevani skitsofreenikko. Se sano, että unessa joku pyöreekasvonen rillipäinen mies oli sanonu sille: ”Anna, se uus tyttö, on mielisairas.” Että siinä tuli huhulle selitys. Se jatko, ettei tällä kylällä hulluja tarvittu, eikä niitä ollu aiemmin ollukkaan, paitsi hullu-Antti, ja seki oli kadonnu kahen viikon päästä siitä ku se oli seonnu. Mä sit pääsin sanoo, että kumpi tässä on hullu, jos toinen uskoo kaiken unessa kuulemansa. Siihen se ei sanonu mitään. Mulkas vaan pahasti.

* * *

Kotona askeleet ja kolahdukset jatku. Mä aloin kallistuu jo yliluonnollisen selityksen puoleen, ku kaks eri ihmistä oli nähny samaa unta. Se oli huojentava ajatus. Mulla ei ollu mitään tekemistä, nii mä lähin kirjastoon ottamaan selvää sen mielisairaalan historiasta.

Mä löysin kunnan historiikin, ja siinä kerrottiin, miten mielisairaalaa oli rakennettu 1900-luvun alussa. Sitä vastustamaan oli noussu kansanliike, ku ne oli pelänny, että hullut karkaa sieltä ja sit on väkivaltasia hulluja pitkin kyliä. Viranomaiset oli toppuutellu, että ne hullut pidetään siellä visusti lukkojen takana, mut ei ihmiset uskonu. Sit oli kuva sen kansanliikkeen johtajasta, Vilho Hokkasesta, ja se oli se sama mies joka oli ollu mun unessa. Se oli sanonu, ettei se lepäis niin kauan ku mielisairaalasta olis ykski kivi toisen päällä..

Että nyt oli riittävä evidenssi kummittelusta. Kahden ihmisen unet ja sen jälkeen kuva historiikissä. Vilho oli varmaan ollu niin fiksoitunu mielisairaalan vastustaja, että se oli jääny kuoltuaankin kummittelemaan sinne, vastustaen sitä. Ja nyt se yritti ajaa mua pois kylältä ku mä olin skitsofreenikko. Tietyssä mielessä oli helpotus, ku mä en ollukaan harhanen, mutta nyt mulla oli kummitus ongelmana. Jos mä soittasin isälle ja sanosin, että mä tartten uuden asunnon, ku kummitus jahtaa mua, nii ei menis läpi. Jotain muuta täytys keksiä.

Sit kirjastonhoitaja kysy, olenks mä Halosen Anna, ja mä vastasin myöntävästi. Se sano, että mun mummu oli ollu tunnettu persoona kylällä, ja kirjaston arkistoon oli otettu papereita mummun kuolinpesästä. Se kirjastonhoitaja sano, että halusinks mä kattoo niitä, ja ku ei mulla ollu parempaakaan tekemistä nii mä vastasin myöntävästi.

Me mentiin takahuoneeseen, ja kirjastonhoitaja anto mulle arkistomapin. Sen sisällä oli mun mummun loitsukirja käsin kirjotettuna narulla sidotuille papereille. Emmä ollu tiennykään, että mun mummu oli ollu noita, mut mun vanhemmat oli täysin maallisia, nii ne ei tienekään ollu antanu mummun kertoo.

Mua kiinnosti ainoastaan, että oliko siinä kirjassa loitsua, jolla kummituksen saa häädettyä. Semmonen loitsu oli, jolla toiseen paikkaan sidotun kummituksen vierailut saa estettyä. Mä aattelin, että Vilho oli sidottu mielisairaalaan, nii tällä loitsulla sais mun talon suojattua, ja se riittäis..Mut se loitsu tehtiin niin, että iltahämärässä käveltiin kolme kertaa alasti takaperin sen suojattavan talon ympäri.

* * *

Iltahämärään oli vielä useempi tunti, ja mun piti miettiä. Jos mä kävelisin talon ympäri kolmesti takaperin alasti, kaikki ohikulkijat pitäis mua lopullisesti kajahtaneena. Mut ei mua houkuttanu ajatus kummituksen uhrinakaan elämisestä. Mä sit mietin, mitä pitäis tehä. Yhtäältä semmonen huhu kulki jo, että mä olin hullu, nii mitä menetettävää mulla oli, mut toisaalta jos niillä olis evidenssinä sekä se huhu että mun alastonhyppely, nii neki jotka ei yhestä todistekappaleesta vakuuttunu vois vakuuttua kahesta.

Sit joku kisko mua takaapäin hiuksista. Mä haroin käsillä taaksepäin, mut mun tuolikin alko kallistua taakse. Sit se tuoli rojahti taaksepäin lattialle ja mä sen mukana. Ei mulle sattunu mitään, mut mä sisuunnuin. Jos se kummitus käy jo käsiks, nii siitä pitää päästä eroon.

Heti ku hämärä alko laskeutua, mä menin kuistille ja oikeestaan yhtään empimättä heitin vaatteet pois. Sit mä aloin paljaat jalat nurmikolla kiertää sitä taloo takaperin ympäri. Heti ekan kiekan jälkeen mä näin ku se kaupan kassa katto mitä mä tein. Mä aattelin, että tästä tulee varmaan mielisairaalareissu, mut mä halusin siitä kummituksesta eroon nii mä jatkoin vielä kaks kiekkaa.

Sit ku mä olin kolmannen kiekan jälkeen luikkimassa sisään, se kassaneiti kuttu mua. Se kuulosti niin ystävälliseltä, että mä pyysin sen sisään.

”Olet sitten alkanu seuraamaan mummus jalanjälkiä”, se sano. Ei se pitänykään mua hulluna, vaan oli ilahtunu ku mä loitsin. Se sano, että kyläläisetki kyllä tottuu muhun, kuhan elän rauhallisesti enkä aiheuta harmia. Ja jos mä opettelisin noidaks, monet kylällä haluis mun palveluksia.

Ja nii sitten käviki. Se loitsu tehos, eikä kummittelua enää esiintyny, ja aika nopeesti mut hyväksyttiin osaks kylän porukkaa. Ku lääkkeet futaa sen verran hyvin, että mä säilytän mun todellisuudentajun enkä sekoile, vaikka ne lääkkeet hidastaaki mun ajatteluu. Noidaks en oo vielä ryhtyny, vaikka seki on käyny mielessä.