Kartesiolainen

Kornelius katsoi kädessään olevaa astiaa. Näky sai veren virtaamaan suurissa määrin hänen sydämeensä. Siellä se lämpeni, ja kaikkein hienoimmat elonhengekkeet virtasivat veren mukana hänen aivoihinsa. Käpyrauhasessa ne aiheuttivat sieluun valtavan ilontunteen. Elonhengekkeitä virtasi aivoista kaikkialle hänen ruumiiseensa ja saivat sen vapisemaan ilosta. Tärisevin käsin Kornelius joi astiassa olevan eliksiirin.

Kornelius oli alkemisti. Hän oli omistanut elämänsä alkemistien magnum opukselle, viisasten kiven valmistamiselle, mutta menestys oli ollut huonoa. Hän ei hahmottanut todellisuutta niin hyvin että olisi osannut valmistaa tuon aineen, jonka avulla epäjaloja metalleja pystyy muuttamaan kullaksi.

Sitten Kornelius oli tutustunut Descartesin filosofiaan. Selkeät ja kirkkaat ideat olivat sen mukaan totuudenmukaisia. Jos Kornelius saisi selkeän ja kirkkaan idean ulkomaailmasta, ehkä hän ymmärtäisi, kuinka viisasten kiveä valmistetaan. Asian edesauttamiseksi hän oli valmistanut eliksiirin.

Eliksiirin ansiosta elonhengekkeiden kulku Korneliuksen kehossa tasaantui. Kun ylenmääräiset elonhengekkeet eivät enää aiheuttaneet eläimellisiä mielenliikutuksia, Korneliuksen sielu pystyi keskittymään asioiden järkiperäiseen punnitsemiseen. Selvää ja kirkasta ideaa ulkomaailmasta hän ei vielä saanut, mutta hänen käsityksensä siitä, kuinka kaikki aineet olivat seoksia maasta, tulesta, ilmasta ja vedestä selkiintyi.

Kornelius tuli siihen tulokseen, että eliksiiriä tarvitaan lisää. Hänen valmistamansa määrä ei riittänyt. Niinpä hän alkoi sekoittaa aineita astiassa. Mustumisen, valkenemisen ja kellastumisen vaiheet seurasivat astiassa olevalle seokselle. Elonhengekkeiden kulun hidastuttua niitä ei enää virrannut aivoista lihaksiin samassa määrin kuin ennen, ja aineiden sekoittaminen oli vaikeampaa, kun lihakset eivät totellet Korneliuksen sielua yhtä hyvin kuin aiemmin, mutta lopulta eliksiiri oli valmis, ja Kornelius nautti sen.

Elonhengekkeiden kulku Korneliuksen kehossa hidastui yhä. Kun ne eivät enää aiheuttaneet kiihotustiloja hänen sielussaan, sielun tahto pystyi suuntaamaan sielun järkeä. Kornelius ymmärsi, että hänellä oli kirkas ja selkeä idea sielustaan. Cogito ergo sum, kuten Descartes oli sanonut. Tahto ohjasi järjen tarkastelemaan ulkomaailmaa. Hän sai selkeän ja kirkkaan idean aineen ulottuvaisuudesta ja siitä, että aineellisia kappaleita pystyi olemaan eri lukumääriä. Olihan hän tiennyt sen aiemminkin, mutta nyt ajatus oli niin vastaansanomattoman selkeä, ettei edes piintynein skeptikko olisi voinut kyseenalaistaa sitä. Sitten hän ajatteli kolmiota ja tajusi, että hänellä oli selkeä ja kirkas idea siitä, että kolmion kulmien summa oli väistämättä yhtä suuri kuin kaksi suoraa kulmaa. Kuitenkin se, millaisista maan, tulen, ilman ja veden määrien suhteista kukin aine muodostui, pysyi mysteerinä. Eliksiiriä tarvittiin siis lisää.

Elonhengekkeet siirtyivät nyt Korneliuksen käpyrauhasesta hänen lihaksiinsa niin hitaasti, että hän sai uuden annoksen hädin tuskin tehtyä, mutta vapisevin käsin hän pystyi lopulta nauttimaan sen. Kornelius sai selkeän ja kirkkaan idean äärettömästä, täydellisestä oliosta, joka oli luonut kaiken, Jumalasta. Kornelius totesi, että Jumalan suuruuden ajatteleminen oli valtava älyllinen nautinto. Kyseessä oli puhtaasti älyllinen nautinto, johon ei tarvinnut elonhengekkeitä. Autuaana Kornelius paistatteli Jumalan suuruudessa. Kornelius ajatteli, että jos hän saisi lisää eliksiiriä, hän tajuaisi Jumalan vieläkin paremmin ja sen myötä autuus kasvaisi.

Elonhengekkeet virtasivat käpyrauhasesta enää Korneliuksen sormiin. Hän pystyi kuitenkin viimeisillä elonhengekkeiden liikkeen rippeillä valmistamaan eliksiirin, mutta hän ei saanut enää nostettua astiaa huulilleen. Hän laski päänsä pöydän reunan tasolle ja kallistamalla astiaa sai valtaosan eliksiiristä suuhunsa. Kornelius koki Jumalan läsnäolon ja valtavan autuuden. Elonhengekkeiden liike Korneliuksen ruumiissa pysähtyi kokonaan. Hänen sielunsa ei enää ollut yhteydessä hänen ruumiiseensa, eli hän oli kuollut.