Nero

Ville saapui koulun vieressä kulkevalle metsätielle ja liittyi poikaporukkaan. Koulupäivä oli alkamassa, mutta eräs alkurituaali piti hoitaa.

”Jätä jämät”, Ville sanoi Makelle.

Make otti henkoset savukkeestaan. ”Joo.”

Ville ja Make olivat kahdeksasluokkalaisia, mutta oli 90-luvun alku, ja opettajat katsoivat tupakointia läpi sormien, kunhan se ei tapahtunut koulun alueella.

Make jatkoi: ”Saanksmä kopioida sulta ruotsintehtävät?”

”Emmä lupaa anna”, Ville aloitti. ”Mut jos otat sen kirjan omin luvin mun repusta, emmä siitä meteliä nosta.”

”Siis saan”, Make totesi.

Ville jatkoi: ”Muista tehdä pari virhettä, niin ope ei arvaa niitä kopioiduiksi.”

Ville oli hikari, ja hänen tehtävänsä olivat tietenkin oikein. Kuutosen oppilaana Make ei olisi saanut itse tekemällä kaikkia oikein.

Make antoi jämät Villelle ja jatkoi: ”Oottekste kuullu? Pasi oli hakannut viime viikonloppuna yhtä seiskaluokkalaista perseelle laudalla, jossa oli ruosteisia nauloja. Sille oli tullu tulehtuneita haavoja niistä nauloista.”

Pasi oli, rinnakkaisluokalla, koulun vihonviimeinen raggari. Jopa tupakkarinkiläiset pitivät häntä liian villinä.

Ville ajatteli, että onneksi hän ei ollut ollut se uhri. Itse asiassa se, että Ville ei ollut kiusattu, oli häneltä melkoinen fakiiritemppu. Ville oli hikari ja lyhyt, mutta ikävien ala-astekokemusten jälkeen hän oli oppinut pysymään hyvissä väleissä pahojen poikien kanssa. Poltti jämiä tupakoista ja antoi kopioida läksyt. Sillä ja tietokoneharrastuksellaan hän oli saanut luotua itselleen persoonallisen neron imagon.

* * *

Ensimmäisellä tunnilla oli kaupallisia aineita. Ryhmään oli koottu kaikilta rinnakkaisluokilta ne, jotka tämän valinnaisen aineen olivat ottaneet.

Kun opettajan saapumista odoteltiin, Pasi työnsi ruutuvihkoa Villen nenän eteen ja sanoi: ”Pelataan jätkänshakkia.”

Pasi oli viitosen oppilas, ja Ville ajatteli voittavansa moisen helposti. Kuitenkin jokainen ansaitsi mahdollisuuden, ja oli parempi lyödä toinen laudalla kuin alkaa uhoamaan pelaamatta. Niinpä Ville piirsi rastin erääseen ruutuun.

Paperille tuli Villen rasteja ja Pasin nollia. Vaikka Ville kävi bridgekerhossa pelaamassa aikuisten kanssa, hänellä ei ollut kunnollista pelikokemusta tuurittomista kahden hengen peleistä. Siirtosarjoja hän oppisi laskemaan vasta kymmenen vuotta myöhemmin, kun hän alkaisi pelaamaan go-peliä.

Villeltä jäi huomaamatta Pasin neljän nollan rivi, ja Pasi sai lisättyä viidennen nollan. Pasi oli voittanut. Ville ajatteli tappionsa johtuvan lapsuksesta. ”Uudestaan!”

Ville piirsi rastin tyhjälle sivulle. Tällä kertaa Ville katsoi tarkkaavaisemmin, että huolimattomuusvirheitä ei päässyt tulemaan. Aina kun oli kolme nollaa jonossa, Ville blokkasi, ja hän tarkisti jokaista siirtoa tehdessään, että vastustajalla ei ollut peräkkäin neljää merkkiä, jotka pitäisi blokata.

Sitten Pasi sai yhdellä siirrolla kaksi eri neljän nollan yhdistelmää. Ville ei pystyisi blokkaamaan kumpaakin. Ville blokkasi toisen, ja Pasi sai sillä toisella voiton.

Ville naurahti. ”Kyllä sä voitat mut tässä.”

”Kyllähän tätä peliä on tullut veljen kanssa sadepäivinä tahkottua”, Pasi sanoi.

Ville ajatteli, että Pasi ei varmaan ihan tyhmä ollut, vaikka kauhea raggari olikin. Hänkin pystyi pärjäämään älypelissä pelikokemuksella.

* * *

Iltapäivällä koulun epävirallisella tupakkapaikalla Make kysyi: ”Pitääkö paikkansa, että Pasi voitti sut jätkänshakissa?”

Se, että koulun vihonviimeinen raggari oli voittanut koulun suurimman neron älypelissä oli ilmeisesti sen asteinen uutinen, että se oli lähtenyt leviämään huhuna kulovalkean tavoin.

Villen itsetunto ei ollut jätkänshakista kiinni. ”Pitää”, hän sanoi iloisesti.

”Kuinka monta peliä te pelasitte?”

”Kaksi.”

”Ja miten niissä kävi?”

”Pasi voitti molemmat”, Ville sanoi tupakanjämät huulilla.