Hyväksytty

”Meidän Fannylle on löytynyt aviomies”, Katri sanoi näyttämöllä.

Janne tuijotti Katria lumoutuneena. Tämä näytti niin elegantilta 1800-luvun hienostorouvan asussa. Monimutkainen kampaus, nätit kasvot, ja puvun yläosa toimi hyvin yhteen runsaan poven kanssa, vaikkei Janne tätä viimeistä asiaa olisikaan osannut sanoittaa. Janne taisi olla hiukan ihastunut. Janne ja Katri olivat abiturientteja, luokan hikarit. Heidän lukionsa oli erikoistunut ilmaisutaitoon, ja Katri oli ilmaisutaidon linjalla. Ilmaisutaitolaiset tekivät näytelmiä kaikkiin koulun juhlatilaisuuksiin. Janne puolestaan oli ihan yleislinjalla.

Näytelmän jälkeen Katri tuli juttelemaan Jannen kanssa. ”Moi. Mitäs sulle?”

Janne ei voinut uskoa onneaan. Nörttinä hän ei uskonut sex appealiinsa, ja nyt upea nuori nainen oli tullut jutteleman hänelle. ”Sä… sä olit aika vakuuttava lavalla”, Janne sai sanotuksi.

Pari vaihtoi muutamia lauseita, mutta sitten välitunti oli ohi, ja nuoret menivät seuraavalle oppitunnille.

* * *

Illalla Janne kirjoitti lisää koodirivejä tietokonepeliin, jota hän oli tekemässä. Tietokonepelien tekeminen oli hänen tapansa ilmaista itseään. Nyt hän oli tekemässä Jeesuksen aasillaratsastuspeliä. Pelaaja ohjasi porkkanaa hiirellä, ja aasi, jonka selässä Jeesus ratsasti, juoksi kohti porkkanaa. Aasin piti päästä siihen kaupunkiin, mihin Jeesus halusi, mutta matkalla sen piti väistellä esteitä. Janne oli ateisti, ja uskonnon rienaaminen oli hänellä verissä.

Oli 1990-luvun puoliväli, ja tietokonepelit tosiaan tehtiin kirjoittamalla ohjelmakoodia ihan yleiskäyttöisellä ohjelmointikielellä. Siinä yhdistyi tekniset taidot ja luovuus. Siksi Janne piti sitä mielekkäänä. Hän ei ehkä ihan osannut hahmottaa sitä, että näytteleminenkin vaati taitoa; se oli sen verran erilaista taitoa kuin ohjelmointitaito.

* * *

Seuraavana päivänä Katri tuli juttelemaan Jannen kanssa ensimmäisellä välitunnilla. ”Mitä sä tahdot elämältä?”

”Tulla huippukoodariksi.”

”Älä vastaa tuolleen”, Katri sanoi. ”Tuo kuulostaa niin printatulta.”

Janne koki itsensä riittämättömäksi. Hän oli vastannut rehellisesti, ja se ei riittänyt hänen ihastuksenkohteelleen.

”Älä ole tuollainen robotti-ihminen”, Katri sanoi. ”Sun pitäis olla oma itses.”

Janne oli mielestään oma itsensä. Katri ei ilmeisesti voinut hyväksyä sitä, että jotkut ihan aidosti kokivat nörttiyden omaksi jutukseen.

Keskustelu jatkui. Jannella oli koko ajan sellainen olo, että Katri yritti pelastaa hänet nörttiydeltä. Janne tunsi nörttiyden omaksi jutukseen, ja koko keskustelu ahdisti häntä. Katri ei selvästikään hyväksynyt häntä omana itsenään, vaan halusi hänen muuttuvan joksikin muuksi, mitä Katri kutsui Jannen ”omaksi itseksi.”

Janne ei tiennyt, mitä tehdä. Pitäisikö hänen yrittää muuttua? Hän oli ihastunut Katriin, ja ehkä Katri suostuisi seurustelemaan hänen kanssaan, jos hän muuttuisi.

* * *

Pari oppituntia oli mennyt, ja englannintunti oli juuri päättynyt. Oli ruoka-aika. ”Jee, syömään!” Katri huusi suureen ääneen ja juoksi ruokalaan. Ilmaisutaitolinjalaiset tosiaan ilmaisivat itseään.

Janne ajatteli, että noinko hänen pitäisi käyttäytyä, että Katri katsoisi hänen olevan oma itsensä. Moiset huudot tuntuivat hänestä vierailta.

Kun seuraavaa oppituntia odoteltiin, Katri ja pari muuta ilmaisutaitolaista päästeli kovaäänisiä kiljahduksia. Janne ei voinut mitään sille, että Katri edelleen viehätti häntä, vaikka tämän käytös ei hänestä hyvältä tuntunutkaan.

* * *

Oli perjantai, ja illalla Janne läksi kavereidensa kanssa kotibileisiin. Normaalisti Janne ei bilettänyt, mutta Katrin puheet oman itsen löytämisestä olivat saaneet Jannen astumaan pois mukavuusalueeltaan.

Bileissä Janne vältteli meluisimpia paikkoja, ja lopulta hän eksyi sivuhuoneeseen, jossa hänen ikäisensä, vaatimattoman näköinen tyttö rämpytti kitaraa. Siinä, että bileissä rämpytetään kitaraa ei ole mitään kummallista, mutta tämä tyttö osasi oikeasti soittaa. Hän oli todella taitava. Muutamia nuoria oli kuuntelemassa Jannen lisäksi. Muut eivät näyttäneet noteeraavan musiikkia, mutta Janne eläytyi tytön soittamiin bluessävelmiin täysillä.

Lopulta tyttö piti taukoa. ”Eksä ole se tietokonenero, joka ohjelmoi tietokonepelejä?” tyttö kysyi Jannelta.

”Joo”, Janne vastasi nolona, kun hän muisti Katrin reaktion hänen nörttiyteensä.

”Kiva”, tyttö sanoi. ”Mä omistaudun kitaransoitolle ja pyrin ens vuonna Sibelius-akatemiaan. Mun mielestä ihmisellä pitää olla joku oma juttu, mihin suhtautuu intohimoisesti.”

”No mä suhtaudun ohjelmointiin aika intohimoisesti.”

”Voinks mä tulla joskus käymään sun luona?” tyttö kysyi. ”Voisit esitellä mulle niitä sun tekemiä pelejä.”

Ilo syttyi Jannen silmiin. Tämä tyttö tuntui arvostavan häntä sellaisena kuin hän oli. ”Tuu vaikka huomenna!”

”Ja sun pitäis kuulla mut sähkökitaran kanssa”, tyttö jatkoi. ”Se on varmaan sit ylihuomenna meillä.”