tuuliarayer
Kilpa-ajo
-Hei pistä se yks uus biisi, se Pedro tai jotain! Vellu huusi takapenkiltä lujaa pauhaavan musiikin yli ja keskittyi sitten jälleen käsissään oleviin, pari päivää vanhaan tyttöystäväänsä Hennaan ja juuri […]
Kuljen välkkyvässä neonmeressä. Valokyltit huutavat mainoksiaan kaikilta seiniltä. Olette ehkä kokeneet Helsingin neonmereksi pimeän jälkeen, mutta Tokio on jotain aivan toista. Kaikki seinäpinnat on vuorattu neonvalokylteillä, paitsi niiltä kohdin, jossa mainoksia kirkuvat näyttöruudut. Seinäpinta ei edes riitä näille, vaan seinistä lähtee ulokkeita, joissa on neonkylttejä.
Kuljen kadulla. Japanilaiset liikemiehet palaavat työpaikoiltaan, ja kadulla on tungos. Kuitenkin kaikki liikkuvat järjestyksessä. Vain minä Helsinkiin tottuneena tunnen itseni tunkeilijaksi. Äänimaailma koostuu autojen murinasta ja minun anteeksipyynnöistäni törmäilyn johdosta.
Lopulta näen sen neonkyltin, jota olin etsimässäkin. Se on pieni ja vaatimaton, mutta osoittaa minulle tieni. Astun rakennukseen ja kuljen liukuportaita toiseen kerrokseen.
Astun liikkeeseen sisään ja pysähdyn tiskille. Katson huoneeseen, ja sen rauhallisuus on vastakohta kadun vilskeelle. Sisustus on karu, mutta jollain kummalla tavalla esteettinen. Pöydillä on go-lautoja ja pelin nappuloita sisältäviä kulhoja. Joistain kulhoista petsaus on kulunut, ja vaalea puu paistaa paikoin. Parin pöydän ääressä istuu hiljaa pelaajia, lisäten aika-ajoin nappulan laudalle. Nurkassa seurue puhuu matalalla äänellä viimeisimmän ammattilaisten go-turnauksen tuloksista; amatöörit fanittavat ammattilaisia. Työikäisillä japanilaisilla ei ole tähän aikaa, joten kaikki paikallaolijat ovat eläkeläisiä.
”Tämä paikka on vain japanilaisille”, paikan isäntä sanoo minulle tiskillä. ”Eurooppalaiset eivät osaa pelata.”
”Lyödään vetoa”, vastaan japaniksi. Olen varma, että aksenttini kuuluu selvästi. ”Pelaan paikan parasta pelaajaa vastaan. Jos voitan, olen tervetullut jatkossakin. Jos taas häviän, maksan pääsymaksun kymmenkertaisena ja poistun.”
Isäntä katsoo minua hetken. Sitten hän vinkkaa erään asiakkaista luokseen ja sanoo tälle matalalla äänellä: ”Anna tälle gaijinille opetus.” Go-pelin suosio on laskussa, joten kymmenkertainen sisäänpääsymaksu ilmeisesti kelpaa go-salongille.
Vastustajani on vanha, pienikokoinen mies. Istumme pöydän ääreen, ja isäntä tuo meille pannullisen vihreää teetä. Go-salongeissa rajoittamaton määrä teetä kuuluu sisäänpääsymaksun hintaan.
Alamme pelaamaan. Linssinmuotoisista mustista ja valkeista nappuloista osa on halkeillut, ja puinen ruutulautakin on parhaansa päivänsä nähnyt. Minua se ei haittaa, koska en enää kiinnitä huomiota pelivälineisiin fyysisinä objekteina, vaan pelkästään niiden rooliin pelissä. Josekit, tenukit, obat ja muut pelin piirteet valtaavat mieleni. Mietin vastauksia vastustajan siirtoihin sekä visualisoin mahdollisia jatkosekvenssejä pelilaudan asemiin.
Alkupeli on tasainen. Tiedän olevani hyvä pelaaja, mutta sitä on myös vastustajani. Siirrymme keskipeliin, ja vastustaja saa hyökkäyksen erästä ryhmääni vastaan. Sivusilmällä huomaan, että kaikki salongin asiakkaat ovat tulleet seuraamaan peliämme, mutta keskittymiseni ei herpaannu sen takia. Alan puolustautua. Siirto siirrolta vastustajan hyökkäys kehittyy. Kuin automaatilla käteni sijoittaa laudalle puolustavan nappulan jokaisen vastustajan siirron jälkeen. Saan ryhmäni pelastettua, mutta hyökätessä vastustaja on saanut otettua aluetta itselleen. Peli on äärimmäisen tasainen.
Siirrymme loppupeliin, enkä kykene laskemaan, kumpi meistä on johdolla. Pelaamme viimeiset pisteet pois, ja pelin loppuminen on kuin heräisin hypnoosista, jossa olemassa on vain ja ainoastaan peli. Katsojat alkavat kohista, ja siirrymme laskemaan pisteitä. ”Kiitos pelistä, voitit puolella pisteellä”, sanon kun pisteet on laskettu. Tappio on niukin mahdollinen.
Pelin katsojat alkavat tehdä tuttavuutta kanssani. ”Gaijin, joka osaa pelata!” Kaikki ovat minulle ylitsevuotavan ystävällisiä, ja vaihdamme tervehdyksiä.
Paikan isäntä tulee luokseni ja katsoo minua ystävällisesti. Hän ilmoittaa minulle, että olen tervetullut salonkiin uudestaankin.
Alan kaivaa lompakkoa taskustani. ”Olen teille velkaa kymmenkertaisen sisäänpääsymaksun. Veto on veto.”
Isäntä katsoo minua ikään kuin hän ei vaatisi rahoja, mutta ottaa rahat vastaan.
”Tulen varmasti toistekin”, sanon.
Paikan rauhallinen ilmapiiri ja peliin keskittyminen ovat rauhoittaneet mieleni. Oloni on epätodellinen, kun sukellan takaisin räikeään ja meluisaan neonmereen.
Tuottelias harrastelijakirjoittaja, joka kirjoittaa novelleja mm. filosofiasta, matematiikasta ja lautapeleistä.
SUODATA