Onnellinen haudankaivaja

Minä rakastan kuolemaa! Tänään, niin kuin kaikkina muinakin siunatun synkeinä aamuina, herään malttamattomana kaivaakseni multaa pyhällä maalla. Sängystä sännätessä unihiekat rapisevat silmistä kuin hautuumaalla pikkukivet lapiosta, jota nukkuessanikin kouristuksen omaisesti käsiini tavoittelen. Kellariasuntoni koruton keittiö on maalattu äitelän vaaleanpunaiseksi, mutta ajatukseni karkaavat sateen liukastamaan tummaan maahan. Aamukahvini juon mustana, totta kai.

Tunnit ennen työpäivän alkua täyttyvät kihisevän kärsimättömästä odottelusta. Vuosien aikana olen oppinut, että odottaa kannattaa, jos ei halua pimeässä pudota kuoppaan, jonka joku ketale on ruuhka-aikana muka auttaakseen kaivanut. Aurinko on hädin tuskin ehtinyt vilauttaa ensimmäistä valonsädettään, kun olen jo innosta läähättäen matkalla töihin. Pihaporttini suljettuani ylitän pöllyävän kylätien ja olen jo perillä. Työpaikalla on autuaan hiljaista. Täällä ei tarvitse kuunnella joutavuuksia. Puhunkin mieluiten menehtyneille, vain pakon edessä tuhlaan arvokkaita ajatuksiani epäkiitollisten elollisten korville. Maa tottelee kuria ja kuolleet eivät esitä turhia toiveita.

Suuni vääntyy riehakkaaseen hymyyn ajatellessani eukkoa, joka eilen valitti miehensä haudan olevan liian matalaksi kaivettu. Harvoja hampaitani hautuumaan pyhästä pihakoivusta lohkaistulla puutikulla kaivellen nojasin lapioon ja yritin pitää kurissa virnistyksen, joka väkisin pyrki huulilleni. Nyökyttelin naiskuvatuksen kai luullessa, että nöyrästi otin vastaan moitteet ja hautakuoppien syvyyssäännöt.

Kyllä sinne kaksikin mahtuu, hykertelen itsekseni ja suunnittelen viikonloppua. Vasta hiljattain haudattu ukkoparka joutuu kestämään rouvaansa kauemmin kuin eläessään toivoi.