Aavepoika

Dani yritti pyristellä irti Magnuksen otteesta, mutta ei onnistunut. Dani oli vain hetkeä aikaisemmin leijunut sinikuvioisella vahakankaalla peitetyn keittiönpöydän yläpuolella katon rajassa keltahehkuista lamppua tutkien ja ollut vapaa, mutta omiin taitoihinsa sokeasti luottaen hän oli laskeutunut liian lähelle kiinnostavinta koskaan näkemäänsä olentoa, ihmistä.

Dani oli seurannut kodikkaassa rivitalossa asuvan nelihenkisen perheen arkea jo vuoden ajan. Hänestä oli hauska tarkkailla vakavailmeistä äitiä, nauravaista isää ja vilkkaita lapsia istumassa natisevan tammipuisen pöydän ympärillä. Perheenjäsenet kokoontuivat keittiöön joka päivä täsmälleen samaan aikaan syömään kokkareista keittoa tai herkulliselta tuoksuvaa lihapataa. He keskustelivat, nauroivat, väittelivät ja toisinaan kinastelivat tunnin ajan, jonka jälkeen jokainen perheenjäsen lähti kuka minnekin.

Usein Dani naureskeli perheen omituisille ruokailutavoille ja oudolta kuulostavalle puheelle, jota hän ei ymmärtänyt. Dani tiesi kaikkien talossa asuvien ihmisten nimet ja tunsi heidän luonteenpiirteensä. Yleensä ihmiset eivät kyenneet näkemään Dania. Magnus kuitenkin katsoi ylös ja hymyili aina hieman, kun Dani teki ylhäällä kuperkeikkoja tai muita temppuja.

Magnus oli yllättävän vahva. Dani oli ajatellut ihmisten olevan heikkoja ja voimattomia, mutta Magnuksen kynnet pureutuivat tiukasti Danin ranteen ympärille. Dani ei ollut edes tullut ajatelleeksi, että ihminen voisi pitää häntä otteessaan, niin erilainen ihmislaji oli aavelajiin verrattuna. Magnuksen iho oli lämpöä hohkaava ja oranssin hehkuinen, Dani sen sijaan oli jääkylmä ja läpikuultava. Mutta niin vain ihmislapsi oli saanut napattua Danin kiinni, kun hän oli uteliaasti lipunut pojan lähelle muiden perheenjäsenten lähdettyä keittiöstä.

Ihmisen sormet tuntuivat aavepojan mielestä kummallisilta. Ne hohkasivat polttavaa kuumuutta, eikä Dani pitänyt lämpimästä. Dani tunsi kihelmöintiä ja näki Magnuksen puristaman usvaisena hohtavan ranteensa muuttavan väriä. Aikaisemmin niin kauniin läpikuultava helmiäinen muuttui saman väriseksi kuin Magnuksen iho. Dani älähti kauhuissaan. Ranne tuntui raskaalta ja oudon kiinteältä. Magnuksen sormien puristus tuntui nyt entistä epämukavammalta. Dania puistatti. Hän halusi olla oma itsensä, painoton ja sulavan kauniisti lipuva aave, ei raskaasti maanpinnalla liikkuva ihminen, jonka läpi ei edes voinut nähdä.

Dani vilkaisi Magnusta ja huomasi hänenkin tuntevan olonsa epämukavaksi. Magnus näytti yhtä yllättyneeltä kuin Dani. Ihmislapsi oli selvästi säikähtänyt aaveen lämpimäksi muuttunutta ihoa sormissaan ja päästi vingahtaen irti. Dani tajusi olevansa vapaa ja kohosi nopeasti Magnuksen ulottumattomiin. Ensin hän ajatteli lähtevänsä talosta ikiajoiksi mutta alkoi epäröidä melkein heti. Raskas lämpö oli poissa ja tilalle oli palannut turvallinen kylmänä hohtava keveys.

Turvallisesti katon rajassa Dani hidasti vauhtia, pysähtyi ja kääntyi katsomaan alas. Magnus katseli häntä pahoitteleva ilme surullisilla pienillä kasvoillaan aivan kuin anteeksi pyytäen. Yhteisen kielen puutteesta huolimatta Dani tiesi, että Magnus ei ollut tarkoittanut mitään pahaa. Tilanne oli selvästi ollut uusi hänellekin. Dani heilautti pojalle varovasti kättään ja hymyili tunnustelevasti. Magnus näytti huojentuneelta, vilkutti ujosti takaisin ja hymyili kasvot lämpöä loistaen.