Kaatosade päätti puolestani

Poistuin asunnostasi hyvästejä sanomatta harmaana lokakuun iltapäivänä. Astuin kerrostalon portaikosta keltaisten lehtien koristamalle jalkakäytävälle. Olin jälleen kerran satuttanut itseäni. Tiesin, että paras lääke oli mennä eteenpäin keskittyen juuri käsillä olevaan hetkeen. Tunsin surua siitä, mitä olin kanssasi joutunut kokemaan. Lähtiessäni olit sanonut:
– Mun on pakko jättää sut…
En ollut kuullut enää lauseen loppua asuntosi oven sulkeutuessa.

Raahustin kohti keskustaa. Katselin kaikkea ympärilläni olevaa ja vastaan tulevaa. Se auttoi minua keskittymään tähän hetkeen yrittäessäni päästä irti sinusta. En halunnut ajatella menneisyyttä. Jos siitä oppisin jotain, niin sen huomaisin vasta myöhemmin.

Päätin, että nyt olisi parasta pysyä selvinpäin. Alkoholi ei auttanut tähän kipuun. Se oli koettu monta kertaa. Etsin vastaan tulevien naisten kasvoilta lohdutuksen hymyä. He eivät hymyilleet. Heihin oli tarttunut tämä lokakuun harmaus ja keltaiset lehdet kengänpohjiin.

Sirisevien katuvalojen reunustaman kadun päässä näkyi kantaravintolani valotaulu. Keskityin sen luomaan tunnelmaan ja annoin sen pitää minut hetkessä kiinni. Valotaulu loi rehellisen tinkimättömät ja aidot säteensä asfalttiin. Se näky oli tällä hetkellä konkreettisempi kuin kipeä muisto sinusta. Kuljin kohti kantapaikkaani. Olin kuitenkin päättänyt olla poikkeamatta sisään. Halusin hoitaa suruni tällä kertaa ilman alkoholin mukanaan tuomaa pettävää hyvänolon tunnetta.

Yhtäkkiä taivas repesi. Paksut pisarat läiskähtivät niskaani ja rummuttivat pian asfalttia. Nykäisin takin kaulukset pään yli ja juoksin kantikseni ovelle. – Kaatosade päätti puolestani, mietin itsekseni. Painoin käden kahvalle ja avasin oven.

Tervehdin tuttua tarjoilijaa. Hän kysyi kuulumisiani, koska tilaustani hänen ei tarvinnut tiedustella. Sen hän tiesi. Tästä syystä hän antoi minulle oluen.
– Sä oot sitten liikenteessä, hän aloitti.

Tarjoilija oli mukava nuori tyyppi. Tosin hän puhui niin nopeasti, että minulla oli välillä vaikeaa saada selvää hänen sanottavistaan. Jos hän ajatteli yhtä nopeasti kuin puhui, niin hän ei ainakaan ehtinyt menneisyyttä miettimään. Ajatukseni huvitti minua, mutta vastasin asiallisesti:
– Teki mieli vähän nähdä ihmisiä.

Baarin nurkkaan sijoitetussa pyöreässä pöydässä alkoi jokin rakastavaisten kiistely. Tunnelma oli syyttävän kiihkeä. Hetken kuluttua nainen otti eleettömästi takkinsa ja nousi. Tarkkasin kuuloani, koska halusin tietää miten hetki päättyy. Nainen seisoi nöyrästi pää painuksissa. Kuulin anelevan äänen sanovan:
– Mun on pakko jättää sut. Mä tein väärin. Voitko sä antaa anteeks?

Mies ei sanonut mitään. Ei edes katsonut naista. Hän kaivoi puhelimen taskustaan, näpytteli numeron kelmeää valoa hohtavalle näytölle ja nosti puhelimen korvalleen. Nainen katsoi surullisen näköisenä miestä kääntyen samalla ovea kohti. Hitaasti hän poistui, kuin toivoen miehen vielä pyytävän hänet takaisin. Pyyntöä ei tullut.

Jätin tilanteen omaan arvoonsa ja jatkoin olueni maistelua. Se oli takuuvarmaa kotimaista lageria. Jos hetkestä eteenpäin siirtyminen olikin elämän kannalta tärkeää, niin yhtä helppo oli tästä lagerista siirtyä kohti seuraavia tilauksia. Tästä ei jäänyt muistoihin kovinkaan pysyviä jälkiä.

Baarimikkokaverini tuli kohdalleni tiskille ja totesi:
– Sait sitten viimeisteltyä olues. Mitä laitetaan seuraavaksi?
Vastasin epäröimättä:
– Jenkkiviskin ottaisin kuivana vesilasi vierellä.
– Tiesin sen, hän naurahti pilke silmäkulmassaan.

Viskistä nauttiessani huomasin, että äskeiseen riitapöytään oli ilmestynyt uusi nainen miehen seuraksi. Puhelinsoitto oli siis tuottanut tulosta. Koin kateutta tuota miestä kohtaan. Samalla itselläni nousivat tämän päivän muistot mieleen. Ja samalla ilmestyivät mieleen myös muut samankaltaiset koetut hetket.

Katsoin lasia. Siitä oli puolet jäljellä. Keskityin juomaan hitaasti ja tunsin, että pääsin taas muistoistani irti. Olin rohkeasti tässä ja nyt. Seuraavasta hetkestä en ollut vielä tehnyt päätöstä. Varmaankin vaihtaisin paikkaa, koska yleensä en juonut täällä enempää.

Katsoin miestä parin pöydän päähän. Hän oli tehnyt päätöksen puhelinsoitostaan heti riidan päätteeksi. Kenties ratkaisu oli tehty jo ennen riidan huipennusta. Hän oli ymmärtänyt ajan arvon.

Yhtäkkiä tunsin, kuinka minuun tarttui tiskin toiselta puolen kauniin naisen lämmin katse.
Tarjoilija pysähtyi kohdalleni ja totesi:
– Sä varmaan nyt lähdet niin kuin yleensäkin tuon oluen ja viskin jälkeen.
Vilkaisin tarjoilijaa ja katsoin uudelleen tiskin toiselle puolelle. Toivoin tavoittavani vielä lämmön tunteen, jonka naisen katse loi.

Nainen soi minuun uuden vähän pidemmän ja lämpimämmän huomion hetken. Pidin oman katseeni tiiviisti ja rohkeasti hänen silmissään ja sanoin tarjoilijalle:
– Laita vielä toinen viski. Aika on arvokkainta mitä meillä on.