Varas, 1993

Mäkisen Corollassa on ihanat värit. Se on kuin kultainen sinappituubi tai arvokas maljakko, kiiltävänä ja täysin väärässä paikassa keskellä Vantaanjoen peltoja.

Mäkinen nousee. Turhautunut tennari kuopaisee loskamärkää maata. Se heittää takapenkiltä unelmanraskaan nahkarotsin niskaansa ja avaa konepellin.

Kikerryn matalammaksi. Kun se ei ainakaan heti huomaisi.

Tietä ajaa laiskasti paikallisbussi 326. Kuski ei edes vilkaise tienpieleen jäänyttä menopeliä, jonka takaluukkua koristaa spoileri ja antennin päätä pallo. Hihkaisut kuplivat rinnassa; torstai-iltapäivä on tiellä kaikista hiljaisinta aikaa eikä Mäkinen varmasti pääse liikkeelle ilman apua.

Nitkun hieman ylemmäs jäähilepiilossani. Mäkinen on kumartunut moottorin puoleen, sormet hakevat yyberkireiden farkkujen taskusta kännykkää.

Sydänalassa nuljahtaa. Tuijotan otsa haitarilla, kun se näppäilee. Ei kai ketään sen sukulaisia täällä asu?

Lasken, paljonko on vielä aikaa. Paljonko ihanaa kaukorakkautta vielä ehtii lypsää ennen kuin.

”Ketä sä täällä kyttäät?”

Ääni hypäyttää ihon irti takaraivosta. Kiepsahdan ympäri.

”Ssh! Mee matalaks!”

Saara heittäytyy hangelle lilakukkaisessa kurahaalarissaan. Käsissään sillä on mudassa runneltu Barbie.

”Ketä me katotaan?”

”Oo hiljaa nyt!”

”Ai tota poikaa vai?” Saara osoittaa rukkasella tien reunaa, missä Mäkinen vaikuttaa kuuntelevan puhelimesta ohjeita Corollaa epäilevästi silmäillen.

”Joo, sitä”, myönnän, koska vain siten siskot saa hiljaisiksi, ”mut oo hiljaa nyt.”

Saara klohmii hanskallaan kömpelösti hiuksia Barbien kestohymyn päältä ja kalauttaa sitten nuken lumivuorta vasten.

”Ai rakastaksä sitä?”

”No en rakasta.”

”Miks sä sitten katot sitä? Mikä toi on?”

Kiepautan hihnan nopeasti selkäni taa.

”Roska. Löysin tän vaan jostain.”

”Valepukki.”

Tiellä Corolla könöttää kuolleena ja Mäkinen istuu takaisin kuskinpukille, kääntää avainta turhanpäiväisesti lukossa.

”Äiti sano, että tänään saa köyhiä ritareita”, Saara sopottaa polvillaan hangessa.

”Kiva.”

”Tykkääksä köyhistä ritareista?”

”Joo, joo, voitko nyt… Mene nyt takas sisään. Täällä on kylmä. Sä oot ihan märkäkin.”

Luon kitkantäyteisen katseen siskoon, joka kellahtaa uudelleen vatsalleen viereeni.

”Meidän pitäs pyytää toi mukaan. Ehkä sekin tykkää ritareista.”

Vilkaisen haavemaata, joka sillä hetkellä paukauttaa autonovea kiinni. Saara tuijottaa ilkivirne kasvoillaan ja pinnertää sitten itsensä pystyyn.

”Mandi tykkää pojista! Mandi tykkää pojista”, se rallattaa ja lähtee ryntäämään rivitalon reunaa.

Poskissa sykkii, vilkaisen tielle. Mäkinen istuu edelleen luovuttaneena, sormet syleilevät pörröistä rattia. Punnitsen hihnaa käsissäni ja pudotan sen kinokseen. Liian ilmiselvää.

”Ähäkutti”, Saara vielä kiekauttaa ennen kuin katoaa nurkan taa.

Viimein älämölö saa Mäkisen huomion. Se kääntyy tuijottamaan eikä ole aikaa piiloutua, ei aikaa romahtaa sisäänpäin pieniksi mureniksi. Silmät komeiden kulmakarvojen alla ovat jo hakeneet piilopaikan esiin puskan takaa enkä voi mitään; on pakko horjahtaa pystyyn, heilauttaa märkää tumppua ikään kuin sinne päin.

Sydän riehuu rintaa hajalle, mietin, näkyvätkö loskaläntit polvissa – stalkkerimuija – ja sitten Mäkinen nostaa kaksi sormea ratilta. Ele on pieni ja silti koko maailma. Vantaanjoen ihanin vilkutus.