Uimahallissa, 1997

Jonna istuu pöntöllä polvet rintaan vedettyinä, jotta jalkoja ei näkisi oven ali. Punavalkoraitainen uimapuku kaivautuu kehon jokaiseen kaarteeseen ja tukahduttavassa kloorintuoksussa leijailevat ala-astelaisten hihkaisut ja roiskaisut. Kuuma suihkuvesi on aikaa sitten kylmennyt, ja nyt poskia ja selkää alas juokseva vesi palelluttaa.

”Jonna?”

Jonna painaa otsan käsivarsiinsa eikä vastaa. Niinan vihreällä lakatut varpaankynnet ilmestyvät vessakopin viereen valkeille kaakeleille. Pikkuvarpaassa on sormus, nilkassa kuminen rengas puristaa avainta ihoon.

”Jonna. Tuu nyt. Me myöhästytään.”

”Mä tuun vikana”, Jonna sanoo käsivarsien suojaan.

Niina puuskahtaa, mutta sitten jalat läpsivät kauemmas. Jonna tuijottaa valkean lattian nypylöitä ja harmaita saumoja ja toivoo, että olisi ottanut uuden rannekellonsa mukaan. Sitten ainakin tietäisi, kauanko vielä.

”Hei, Jonna?”

Huoneen poikki kantautuva ääni on hiljainen eikä Jonna kykene tunnistamaan sitä. Hän kiristää otetta polvistaan.

”Joo?”

”Mäkin oon täällä. Toisella puolella.” Sermiseinän takaa kantautuva ääni väreilee ja hersyy. ”Mulla alko ne. Alkoko sullakin?”

”Joo.” Vale karkaa huulilta salamana.

”Vitsi, mä arvasin tän. Ja just kun mä oon treenannu. Uin tonnin kuuteen minuuttiin, paljon sä?”

Enni, Jonna tajuaa, Ennin ääni.

”Emmä oo kattonu”, hän vastaa.

”Onksulla siteitä?”

”Ei.”

Ryhmä luokkalaisia kulkee hälisten vessasyvänteen ohi. Sitten suihkutilassa hiljenee. Jonna puree huultaan kuullessaan, miten vastapäinen koppi aukeaa.

”Tuuksä? Mennään sanoon yhdessä, ettei voida”, Enni sanoo oven läpi.

Kynnet puristuvat kosteaan ihoon ja Jonna hakee sanoja, yrittää keksiä, miten selittää kaikki Ennille. Miten hän valehteli. Miten hän ei kestä mennä sinne. Huonoimmaksi. Tuijotettavaksi.

”Sulla ei oo menkat, eihän?” Ääni on pehmeä toteamus oven toiselta puolelta.

Jonnan silmiä kipristelee.

”No ei oikeestaan.”

”Mä vähän arvasin. Tosi monet vihaa uintia. Mut se on siistiä oikeesti.”

”Varmaan joo. Ainakin sulle. Osaat kaikki tyylitki.”

”Hah! Näkis vaan”, Enni naurahtaa. ”Mut oikeesti. Sulla on niin siisti uimapukukin.”

”Varmana.”

”On, oikeesti. Mulla on aina vaan joku musta. Äiti ostaa ne.”

Jonna pureskelee alahuultaan. Ennin läsnäolo painostaa ja lämmittää samaan aikaan.

”Sä voit jo mennä. Oikeesti. Sulla sentään on joku oikee syy”, Jonna yrittää.

”Musta sunkin pitäs tulla. Uit vaan sen äkkiä. Sit ei tarvi enää ikinä.”

”Niin, mä tiiän.”

”Eikä kukaan kato. Ne taistelee pysyäkseen ite pinnalla. Mä oon nähny.”

Jossakin aukeaa suihku, ja humahtavan lorinan ääni täyttää suihkutilan.

”Jonna?”

Kyynelet sekoittuvat iholla kuivuvaan suihkuveteen.

”No, mä meen ainaki.” Jonna luulee kuulevansa Ennin äänessä pettymyksen. ”Voin kyl sanoa, että tulit kipeeks, tai jotain. Mutta musta sun kannattas tulla kans.”

Ääni loittonee. Jonna on yksin uimapukunsa kanssa. Hän ajattelee Ennin sanoja – ne taistelee pysyäkseen ite pinnalla – ja hymähtää, yrittää vakuuttaa itselleen, että hyvähän Ennin on, Ennin, joka oikeasti olisi halunnut uida. Silti jokin näihertää rintaa, jokin uusi ja vieras.

Uit vaan sen äkkiä. Sit ei tarvi enää ikinä.

Ei kukaan kato.

Jonna puuskahtaa, mutta tuhaus on voimaton. Avain kumilenksussa kilahtaa kuin protestiksi. Yhtäkkiä vessakoppi tuntuu pieneltä ja ahtaalta, ja Jonna tuntee olonsa hölmöksi: täällä hän tököttää puolikuivana ja piileskellen, ja Enni sentään olisi halunnut uida.

Uit vaan sen äkkiä.

Sulla on niin siisti uimapukukin.

Hitaasti Jonna laskee jalat lattialle. Ihoa pistelee ja kaakeli tuntuu märältä ja viileältä. Hän vetää henkeä, vetää pitkään ja syvään kuin sukeltaessa, ja nousee sitten avaamaan oven.