Tuplakuvat, 1999

Myyjä tuntuu kaivelevan takahuoneessa ikuisesti. Elena nojailee myyntitiskiin ja liu’uttaa sormeaan pitkin mainoshiirimattoa, jossa lukee keltaisin kirjaimin TUPLAKUVAT JOKA MAANANTAI JA TORSTAI.

”Mitäs isälles kuuluu”, mies huikkaa.

Elena pyöräyttää silmiään, mutta vain salaa, mielessään. Odotus kiepahtelee hänessä, muistot bändeistä ja rankkasateesta ja Villestä soittamassa kitaraa nuotiopaikalla. Elena törsäsi ennen lähtöä ja osti 36 kuvan filmin, joka kului kokonaan lauantai-iltapäivään mennessä.

”Ei kai mitään”. Tuo nyt vaan ne kuvat. ”Se on työmatkalla.”

”Ai jaa, missä?” Elena katsoo, miten mies puristaa toisessa kädessään hänen lappuaan, selaa toisella paksut kuvakuoret loppuun asti ja aloittaa taas alusta. ”No, missä ne nyt…”

”Emmä tiedä.” Kauhu kiipii nielussa. Jos niitä ei löydy nii mä alan kyllä itkee. ”Tanskassa kai.”

”Kai ne sielläkin tietää jotain internetistä.”

”Joo.” Ääni on hajamielinen, Elenan katse ei jätä tonkivia sormia. Hän särkee muistolle Villestä sateessa pinkin varjon alla. Etsimessä Hennan nahkatakki mutaraitaisena ja Villen mustat hiukset täydellisinä, pitkinä tikkuina otsalla.

”Onkos teillä se jo?”

Pliis löydä ne nyt pliis pliis mä ostin jo kansionkin

”On joo.”

”No niin”, mies huoahtaa viiksiensä välistä ja vetää viimein esiin sen, mitä Elena eniten odottaa. ”Löytyihän ne.”

Elena kurottuu varpailleen, kuin siten voisi saada kuvat nopeammin käsiinsä. Kaksikymppinen kämmenessä rapisee, kun myyjä löntystelee tiskille kuin jääkaapille mainostauolla ja laskee kuva-aarteen puutasolle.

”Tarvitsetko filmiä?”

Valokuvakuori pullistelee lupaavana. Elena ajattelee Anttilasta ostamaansa Kodakin kolmen pakkausta ja pudistaa päätään.

”Se on sitten kolkytviis.”

Elena melkein paiskaa rahat miehen kouraan.

”Ja kuitti”, myyjä sanoo. Oranssit viiksikarvat värähtävät, kun valokuvausliikkeen ovikello kilahtaa seuraavan asiakkaan merkiksi.

”Kiitti”, Elena sanoo ja kaapaisee kuvat käteensä. Hän työntyy ulos katsomatta taakseen.

Innostus antaa edetä vain viereiseen porttikonkiin saakka. Elena riuhtaisee auki kuoren, joka lupaa ikuisia muistoja!

Hitaasti hän selaa läpi festariviikonlopun. Märän junamatkan Turkuun, Hennan keltaisen Ressu-sadeviitan ja kaukana lavalla pelkkänä pisteenä näkyvä Egotrippi.

Villen kuva sateenvarjon alta on valottunut väärin. Elena tuntee pettymyksen kirpakan piston nähdessään, miten suuri varjo karkaa pojan kasvojen yli ja peittää tämän silmät. Tausta on pelkkää mustaa, festarihumun ja kaatosateen sumentamaa.

Ihan hyvä se silti on, hän sanoo itselleen, vaikka olisi oikeasti toivonut enemmän. Hän nostaa kuvan lähemmäksi, tuijottaa ja tuijottaa, mutta mustat häiveet eivät anna nähdä lävitseen.

Ihan hyvä se silti on, Elena päättää ja keksii sitten: hän antaa tuplakuvan Villelle huomenna koulussa.

Ajatus hypähdyttää sykettä: kellään muulla seurueessa ei ollut kameraa, hän oli ainoa. Elenan ansiosta heillä on edes tämä yksi, huono kuva. Ehkä Ville on siksi otettu.

Ehkä sekin sanoo, et se on hyvä, Elena kuiskaa itselleen ja kääntää esiin seuraavan kuvan, ja kiitos, Elena. Ja et ainakin me nyt muistetaan se kaikki ikuisesti.