Toinen puoli

”Kumpi teistä sen teki?”

Enon ääni on pelottava ja katse tiukka. Santeri seisoo mun takana, se on nössö ja menee aina piiloon.

”En mä”, Santeri kuiskaa hiljaa pihapolun kiville.

”Kumpi se oli? Nyt pitää kertoa”, eno vaatii.

Se haisee lehmälle ja heinäladolle. Haalareiden etutaskussa on se leveä lyijykynä, jolla joskus piirretään navetassa lankkuihin viivoja ja sitten ne saa sahata, jos eno pitää myös kiinni.

”Tää on vakava asia”, eno jylisee, ”se täytyy tunnustaa. Sanokaa nyt.”

Santeri mun takana ryystää itkua. Me seistään mäessä saunamajan alla, ja ritsa on mun selän takana piilossa. Saunan kukkaverho tursuu tuulen mukana ulos reiästä.

”Katsokaa nyt”, eno yrittää. Sen ääni on tekolempeä, oikeesti se vaan leikkii, ettei oo enää vihainen. ”Katsokaa, se on nyt auki. Mitä me nyt tehdään?”

Se kääntyy taas meihin päin. Mä yritän olla katsomatta ikkunaa, jossa todellisuudet menee sekaisin.

”Se oli Mikke”, Santeri volaa täyteen ääneen, ”se sano että ritsalla saa leikkiä ja me ei oikeesti tarkotettu mitään!”

Eno huokaa. Musta tuntuu että joku paino putoaa sen päältä. Se pyyhkii käsiä rättiin, joka on yhtä multainen kuin se itse.

”Onko se näin, Mikke?” Se kysyy multa. Nyt ääni on aitolempeä, niin uskallan vastata.

”Joo.”

”Mähän oon sanonut, että ammutaan vain metsän rajassa.”

”Joo.”

”Ettei ole laseja.”

”Joo.”

”Se on ihan auki nyt.”

”Joo, mä tiedän.”

Katse harhautuu hetkeksi saunaverhoon, joka pullistelee aukosta. Ikkunaan tuli kivestä siisti reikä, siinä ei oo melkein yhtään säröä. Siitä näkyy jonkun olohuoneeseen, missä telkka pauhaa ja pöydällä on teeastiasto.

”Nyt meidän pitää korjata se”, eno sanoo lempeesti ja mua pissattaa. ”Tiedäthän, miten se korjataan?”

”Emmä taho”, musta pääsee.

Eno nyökkää. Jossain pellolla lehmä ammuu. Ne tuodaan sisälle kohta ja mua pelottaa, etten mä oo enää silloin täällä.

”Sun täytyy se tehdä”, eno sanoo ja kyykistyy mun eteen. ”Se on ainoa keino. Onhan teille koulussa näytetty.”

Mä nyökyttelen, silmät nykii kohti olohuonetta, jossa on oranssit verhot ja pitsiliina telkkarin päällä. Ruutu välkkyy sinisenä ja multa tulee kyyneleitä, en voi estää sitä.

”No niin”, eno sanoo, ”nopeesti nyt.”

”Älä anna Miken mennä”, Santeri parkuu. Se puristaa paidanhelmaa nyrkissä ja naama on jo ihan räkäinen.

”Mene Santeri sisään”, eno sanoo rauhakseen, vaikka sen ote mun olkapäällä on jo kireä. ”Mene sisään, me tullaan ihan kohta.”

”Mut mä en haluu!”

”Santeri…”

”Pelottaa!”

”Santeri!”

Santeri katsoo mua märin silmin ja lähtee jalat yhdessä raahustamaan mäkeä ylös. Saunan verho hipoo sitä kohti ja se astuu sivuun, pyyhkii naamaa kädellä eikä katso.

Eno puristaa kovempaa, me ollaan liikkeellä, se työntää mua kohti ikkunaa.

”Mikä se oli, kun ammuit?” Se kysyy.

”Kivi”, mä vastaan. Mä itken jo, sitä vaan tulee, vaikka yritän vetää leukaa sisään.

”Hyvä, se on kovaa ainetta. Sen varmasti saa vielä otettua.”

Me jäädään ikkunan eteen, se on rintakorkeudella mulle ja enolle alempana. Se kumartuu eka kattomaan, silmä menee melkein reiän lähelle ja mun tekee mieli huutaa.

”Ei näy ketään”, eno sanoo hiljaa, vaikka koulussa sanottiin, ettei ne voi kuulla meitä.

Mä tuijotan maata, toivon, etten ala kuulla sen telkkarin ääniä reiästä.

”Hei”, eno henkäisee, ”hei, tuolla se on. Sohvan edessä. Katso.”

Se osoittaa reikää ja mun on pakko uskaltaa, tää on mun syytä eikä yhtään typerän Santerin, vaikka se aina alkaa porata. Mä nipistän toisen silmän kiinni enkä ensin liiku, mut sit eno työntää taas ja on pakko.

Kivi on keltaisella lankamatolla sohvan edessä. Sen vieressä on kaks pörröstä tohvelia. Mä en kato liian kauan, koska ne alkaa muuttua ja tulla vääriksi.

”Laita sormi, äkkiä”, eno sanoo. ”Ei siellä näy mitään. Äkkiä nyt.”

Mä vilkaisen sitä, toivon, että se sanoiskin, että ei tarvi. Mutta samalla mä tiiän, ettei sitä voi korjata muuten. Se oli kokeessa jo viime vuonna ja mä sain kaikki oikein.

Mä hieron kättä rintamukseen ja ujutan sormea lasiaukosta. Se raapii vähän ihoa ja mä vedän sen ulos, nyt itku kuuluu jo huulilta ja nenässä tuntuu räkää.

”No, äkkiä vaan”, eno sihisee, ”tee se nyt, Mikke. Äkkiä. Ei käy kuinkaan.”

Mä työnnän sormen uudestaan ja sit katon pois, jalkoihin, niinkun ope opetti. Mun käden ei pitäis mahtua ja silti se menee, ja nyrkki ja ranne ja sit koko käsivarsi.

Ilma siellä on kuumempaa ja se jotenkin pistelee, saa ihokarvat nousemaan pystyyn.

”Muista, missä se oli”, eno kuiskaa. Sen ääni on nyt omituinen, niinku sekin kohta alkais itkeä. ”Siinä oikealla alhaalla. Sohvan edessä.”

Mun sormi osuu johonkin ja suusta pääsee melkein huuto. Sit tajuan, mitä se on – mattolankaa se on mattolankaa se ei oo mitään se ei oikeesti oo mitään – ja mä tiedän olevani lähellä.

Kävelytän sormia vierasmaassa niinku joskus leikeissä. Etusormi ja nimetön on jalat, ne kävelee, jos sen ajattelee silleen niin ei pelota niin paljon. Matto tuntuu sähköseltä ja tahmeelta iholla ja mä kävelen, teen pientä ympyrää, mutta kiveä ei löydy.

Työnnän vähän lisää, oon jo olkapäätä myöten aukossa ja silti on vaan mattoa, mattoa ja nyt joku karhea, joku päältä pehmeän ja alta liian kovan tuntuinen.

Tohveli, mä ajattelen, se on se mikä ei oo tohveli.

”Löytyykö”, eno kuiskaa.

”Oota, mä etin”, mä sihahdan ja sit etusormi osuu johonkin, se on sileä ja kova ja oikeasti totta, todellinen.

”Löyty”, mä hihkasen, ja sit askelet alkaa kuulua.

”Vedä se pois”, eno huutaa. Sen äänessä on kauhua, niinku silloin ku melkein ajettiin kolari.

Mun sydän sykyttää liian kovaa ja keho on jotenkin halvassa, se ei liiku mitään vaikka se kivi on mulla jo kädessä.

”Mikke! Vedä se pois äkkiä!”

Mä kiskaisen kättä tälle puolelle. Kivi puristuu nyrkkiä vasten aukolla ja se on hetken liian pieni, mä en pääse sieltä. Ne askelet kuuluu lähempää, mitään ei pitäis kuulua ja silti kuuluu, se on märkä ja kauhee läps-lomps-lomps.

”Auta!” mä kirkaisen enolle ja se tarttuu käteen, tarttuu ja riuhtaisee kovaa. Mä huudan jo, huudan ja housut on märät, iho tuntuu repeävän ja sitten käsi irtoaa, lumpsahtaa ulos ihan hikisenä.

Eno kaatuu taaksepäin. Se on kiinni mussa ja siks mä meen mukana, nurmikko ottaa vastaan ja mä lyön päätä vähän enon olkapäähän.

Eno huohottaa ja mäkin, kyynelet on tahmannu koko naaman ja mä pudotan sen kiven takas maahan. Me vaan maataan siinä, ylhäällä kaistale taivasta ja saunan lepattava kukkaverho. Sen alla aukossa on hetken jotain, jokin, semmonen, mistä mä käännän äkkiä pään pois.