Tiimarin pehmeät tarrat, 1997

”Kato nyt tota. Vittu miten lapsellinen.”

Tarrarullan pehmeät samettipossut lipeävät Saran sormista. Hän on seissyt jo pitkään paperiosaston perällä, missä seinä on vuorattu erilaisin tarroin: niitä lepää lasilokeroissa, roikkuu metallikoukuissa sekä tunkee ulos metrirullista pahvikoteloiden sisällä. Sara on seissyt toimistotarvikepöydän vieressä, seissyt ja tuntenut rauhaa, vain ollut ja valikoinut ja ihaillut. Rullatarrat ovat parhaita, pieniä ja suloisia, ja niitä saa ostaa sen määrän, jonka itse haluaa.

Sara katsoo samettipossuja ja silmissä kaihertaa. Miksi juuri tänään.

”Hei, eksä tiedä, että vaan vauvat kerää tarroja!”

Sara ei käänny. Hän voi nähdä Jaanan ja Marnien meikit silmissään, kiiltävää hopeaa koko luomen täydeltä vaalean otsatukan alla. Pienet, mustat reput kovina ja täydellisinä olkapäillä. Jalassa platformit, joissa Sara taittoi nilkkansa kokeillessaan niitä Andiamossa.

”Hei, kuuleksä!”

Mielenosoituksellisesti Sara ojentaa kätensä ja kiskaisee tarrarullasta possujen vieressä. Rulla sylkee ulos senttikaupalla erivärisiä ja -muotoisia orvokkeja. Sara ei oikeasti halua niitä, oikeasti hän haluaa possut, mutta siitä Jaana ja Marnie vasta riemastuisivatkin. Ja kaikesta muustakin.

Kyynelet polttelevat alaluomien alla ja Sara ajattelee lahjakorttiaan, jonka on työntänyt verkkatakin taskuun. Kympillä mitä tahansa tarroja, mitä ikinä hän haluaisikaan. Nyt sekin ilo on pilalla.

Joku selän takana kikattaa. Jaana ja Marnie, ostamassa tuoksukumeja ja geelikyniä, jotakin siistiä ja hyväksyttyä. Sanelemassa säännöt, kuten aina. Kertomassa, miten vääränlainen Sara on, miten jäljessä. Miten pitäisi jo lakata haaveilemasta, lakata ajamasta Barbien matkailuautolla auringonlaskuun. Marnie polttaa jo tupakkaa, sillä kyllä saisi hyväksynnän, kun syljeskelisi harmaata limaa asfaltiin koulun betoniaidan takana. Sara voisi yrittää, yskiä keuhkonsa pellolle ja sitäkin ne nauraisivat, nauraisivat ja osoittelisivat, kato miten toi luuseri pitää röökiä

Sara ei jaksa enää yrittää.

Hän katsoo vihreitä pahvilaatikoita, joista metritavaratarrat roikkuvat kuin kielet. Nyt tai ei koskaan.

Sara aloittaa possuista. Niitä hän vetää ulos kymmenen kappaleen sarjan. Joukossa on monia erilaisia, ja vaikka kämmenet hikoavat ja jalat haluaisivat jo juosta, Sara tuntee pyörryttävää iloa – possut hän voi laittaa Kaunotar ja Hirviö -siirtokuvakirjaansa, ne sopivat kylämaisemaan täydellisesti.

”Kato nyt”, selän takaa kuuluu Jaanan happamalla äänellä ja Sara siirtyy toiseen pahvilaatikkoon, kiskoo ulos kaikissa sateenkaaren väreissä kiiltäviä aurinkoja, kukkia ja rauhanmerkkejä. Sitten autot, niitä hän ei oikeastaan tarvitse, mutta nyt on erikoistilanne – tuntuu tärkeältä näyttää, hyväksyä kaikki tarrat, repiä kaikki liukkaat paperit pienine kuvineen mukaan vapisevin käsin.

”Lähetään”, ääni tiuskaisee Saran takana – onko mukana hitunen turhautumista? – ja sitten askelet etääntyvät, jättävät Saran yksin. Hän seisoo edelleen selin, seisoo toimistotarvikkeiden vieressä Tiimarin metritarrat käsistä pursuillen ja kyynelet valahtavat poskille, mutta niiden mukana tulee myös iloa, tulee myös voittoa.