Tepsi, 1995

Sano, tykkäätkö Tepsistä vai.

Sanat leijailee ylös kuuraiseen ilmaan ja tekee korin. Välkkä on jo loppu, ja tunnit ja kaikki, ja oikeasti pitäisi olla jo kotona äidin kanssa katsomassa Blondi tuli taloon ja syömässä lämppäreitä. Mutta jokin pakotti jäämään.

Sano nyt. Vai tykkääks jostain Ilveksestä?

Ilen ääni sortuu hinkuvaan nauruun. Sille jääkiekkojoukkueet on siisteintä maailmassa heti jaliksen, mantsan ja isoveljen uuden Mazdan jälkeen. Me seisotaan puolihangessa pallokentän vieressä ja hengitys sattuu nenään, nenäkarvat jäätyy joka henkäyksellä ja sulaa, jäätyy ja sulaa, koko ajan vaan samaa.

Mä katon, kun Joonas taputtelee palloa kivikovasta pakkaslumesta ja ajattelen äidin tekemiä leipiä.

Ehkä se tykkää Kalpasta, Joonas sanoo pallolleen ja heittää sen heittoseinään. Se ei ees osu, hajoaa vaan surkeesti osiin ja sataa kristalleina maahan. Ile tuijottaa hetken ja pyyhkäilee räkää lätkähansikkaaseen. Mä kohotan reppua selässä, matikankirja painaa liikaa ja mun ois pitänyt jo mennä, en ikinä ehdi laskea kaikkia kertoläksyjä ja sit isä ei anna lukea Akkaria.

Sano nyt, nössö, Ile vaatii, mutta sen ääni on niinku puolityhjä pallo, semmonen, joka tussahtaa, kun sitä potkii. Mä potkin itseäni, mietin, miksi jäin, vaikka oisin kässän jälkeen ihan hyvin voinu huutaa vaan et nähään ja juosta edeltä bussille. Sit mä oisin ollu siellä, matkalla lämppärien ja Blondin luo, ja ehkä myöhemmin vois pelaa, paitsi jos äiti haluaa viel kattoa jotain muuta.

Ile piirtää tennarilla ympyrää kovaan hankeen. Sen kengät on oikeesti jaliskengät ja ihan väärät, nyt on pakkasta ja kaikilla pitäs olla talvisaappaat, niin isä sano. Joonas tasapainoilee pallokentän näkymätöntä reunaa ja yrittää hypätä kiinni koriin ja mä luulen, ettei sekään oikeesti haluais olla täällä, mut joku pitää meitä. Joku Ilen taika.

Miks sanosin, mä yritän, vaikka se on ihan tyhmä juttu sanoo. Ile ryystää räkää ja tuijottaa mua niinku olisin joku vitsi, vaikka ehkä mä oonkin.

Noku se kuuluu, Ile sanoo. Se on outo juttu ja silti totta, koska se oikeesti kuuluu. Jätkien kuuluu tykätä Tepsistä, tai Ilveksestä tai hätätapauksessa Hoopeekoosta. Mut jostain. Koska se kuuluu.

Emmä tiä, mä huokaan voimattomana. Varpaita palelee jo enkä ees viitti ajatella Ilen varpaita. Sillä on päällä keltanen, nimetön pelipaita ja veljen tuulitakki eikä mikään pakota meitä oleen täällä, ei mikään.

Ehkä se tykkää kaunoluistelusta, Joonas huutaa, muttei se tarkota, se on vaan tekoilkee. Mä katon, kun Joonas iskee tumppukämmenet yhteen, pam, ja nostaa sitten repun maasta selkään.

Mä kyl meen, tääl on tosi kylmä, se sanoo, noin vaan. Ihanku me voitais kaikki tehä mitä vaan.

Joo, Ile vastaa, nähään huomeen sit koulus.

Liikassa, Joonas tarkentaa ja mun maksassa kiristää, ja palleassa ja kaikissa elimissä. Huomenna on luistelua kentällä ja mun hokkarit on liian pienet eikä se ees oo pahinta.

Joonas lähtee auraamaan pihan läpi kohti portteja ja Ile kaapasee aneemisen jääkökön hokihanksaansa.

Älä sit sano, se sanoo. Ääni on oikeesti pettyny, niinku mä oisin jotain, ja mun vastaus olis jotain, vaikka oikeesti me ollaan vaan kaks jätkää liian myöhään ulkona.

Mä katon Ilen naamaa. Sen nenä on aina märkä ja revitty eikä sillä oo koskaan kunnon vaatteet. Jalkkiskengät potkii kylmän kentän pintaa, Ile näyttää olevan ajatuksissaan ja sen silmät jotenkin kertoo, ettei ne oo kivoja. Sen kattominen on ikävää ja silti jotenki säälittävää.

Jokin mun selässä siirtyy, ihanku matikankirjan paino repussa hetkeks hellittäis.

Emmä oikee tykkää jääkiekosta, mä sanon, vaikka se on karmee riski ja tunnustus, mä katon enemmän tota telinevoimisteluu.

Ile punnitsee jääkökköä käsissään ja mä ootan jotain, tuhahdusta tai sanaa tai naurua, joka irrottais mut täältä ikuisiks ajoiks.

Siin tarttee kyl hyvät lihakset, Ile sanoo. Kimpale kimpoaa sen klohmosta hanskasta ja putoaa maahan. Pikkuhiutaleita sataa tummansiniseltä taivaalta ja jossain auton torvi tööttää.

Joo, mä sanon.

Me seistään siinä, mulla on kunnon saappaat ja silti kylmä ja Ile nihkuttaa nenänalusta hihaansa. Mietin, miks se haluaa aina seistä täällä, vaikka kotona on telkkari ja lämmin ja ehkä rahkapiirakkaa, jos pakkasessa viel on. Mietin, mitä ne Ilen ajatukset on, joita mä en näe ja jotka kuitenkin näkyy, jos oikeesti haluu katsoa.

Tuuks meille, mä kysyn. Ääni pussahtaa suusta kylmänpilvenä ja Ile kattoo mua nopeesti ja salaa, silleen ku vihollisia vilkaistaan peleissä.

Ai hä, se vastaa.

Mä kohautan.

Meillon ehkä lämppäreitä. Äiti tekee.

Me seistään kuurassa kylmän korisrenkaan alla ja Ile ei kato päin, vaikka mä kyllä nään, että se miettii asioita. Ihanku mäkin aina mietin kaikkee, vaikka ei tarttis.

Kai mä voisin, se sanoo sit, ja kohauttaa kans, ihanku mitään ei olis just tapahtunut ja me ei oltais ketään.

Mä kohotan reppua selässä paremmin ja Ile ottaa omansa, se on repsottanu auki hangella koko tän ajan. Me lähetään, kävellään samaa tahtia eikä mua jännitä enää nii paljon.

Kyl Tepsikin on varmaan hyvä, mä sanon ja Ile nyökkää.

Se on paras. Mä aion mennä niiden peliin, se sanoo, mutta musta jotenki tuntuu, ettei se oikeesti tarkota sitä.