Tee se itse -bileet

Olen kassajonossa, kun löydän sitruunan. Se on livahtanut pellavakassin pohjareiästä, siitä, mistä avaimet normaalisti katoavat vuoriin kesken työpäivän.

Nostan sitruunan esiin. Keltainen ja puolimätä.

Mietin, koska olen edes ostanut sitruunan, ja mihin panisin sen. Edessäni tymäkkä rouva keltaisessa permanentissa latoo Serlaa kassahihnalle. Missään ei näy roskista.

Olen jo työntämässä sitruunaa takaisin laukkuun, kun sen pullervan kyljen alla tuntuu jotakin muuta. Jotakin pyöreää, metallista.

Nuhjaan sormen pohja-aukkoon ja kosketan viileänkylmää pintaa. Siirrän sitruunan toiseen käteen ja alan hivuttaa, kiskoa suurta sylinteriä ulos laukkuvuoren sisältä. Lopulta se irtoaa, popsahtaa maailmaan kuin korkki pullosta. Drinkkisekoitin.

Tuijotan krominväristä sylinteriä. Päässäni ui. Enhän minä edes juo.

Viime viikonloppuna olin häissä, missä baarimestari sytytteli martinilasjea tuleen ja pelehti shakerin kanssa, heitteli sitä selkänsä takaa ja jalkansa alitse kuin paraskin viinahoudini. Ehkä joku silloin pani sekoittimen laukkuuni. Vitsillä. Huvikseen.

Kääntelen shakeria, avaan ja nuuhkaisen. Nenään hituu lievä limen aromi.

”Anteeks”, permanenttitäti edessäni sanoo ja kumartuu ottamaan paperipussia.

Astahdan alitajuisesti taakse, pudotan sitruunan ostoskoriin pyykinpesuaineen ja roiskeläppäpizzan seuraan. Juomaravistin on outous, ryppy, omituinen kumpare muuten tavallisessa torstaipäivässä.

Laukussa on muutakin.

Sormeni hakevat saumaa, joka repesi jo ensimmäisellä käyttöviikolla, kun olin ostanut veskan Nepalista. Pellavaisessa pohjassa on pyöreä reikä, kuin marsunsyömä aukko. Nyt siellä tuntuu jotakin pehmeää.

”Mitä helvettiä”, kuiskaan.

Pudotan shakerin ostoskoriin. Sormet nyrhäävät jo kangasvuoren sisällä, nyt siellä on jotakin untuvaista ja pehmyttä, kuin pilveä. Edessäni asiakas etsii plussakorttia loputtomasta lompakosta ja minä vedän laukkuni lipan alta esiin puolitoista metriä höyhenboaa.

Se saa kassamyyjänkin huomion. Edam-juusto pysähtyy sekunnin sadasosaksi laserin eteen, kun katse livahtaa punaisen höyhenhuivin puoleen. Ostoksiaan makseleva permanenttipääkin nyökkää.

”Oliko siellä tollaisia”, hän kysy, ”onpa hieno. Oliko ne tarjouksessa?”

”Ei, mä en”, vastaan, vaikka sanat eivät tule oikeassa järjestyksessä ja nielu tuntuu oudolta.

Varpaita pistelee, kämmenet ovat jonkun muun. Boa on kuin rivo muisto pikkujouluista, ja yritän pohtia, oliko jollakin sellainen häissä. Voiko tämä olla joku pitkän kaavan vitsi? Ainakin veljeni harrastaa sellaisia, vaikka hän ei häissä ollutkaan.

Veljen kasvot vilkahtelevat sisäsilmieni editse ja silti käsi hakeutuu laukkuun, uppoaa kuin vaivihkaa tuohon outoon suohon, josta on noussut jo vaikka ja mitä.

Siellä on vieläkin jotain.

Permanenttinainen maksaa, näppäilee pin-numeroa ja minä kyykistyn lattialle, heitän laukun läpän auki ja vain tuijotan. Pohjan reikä on pieni, vaatimaton ja ärsyttävän, sellainen, joka ajan myötä noruu isommaksi ja isommaksi. Nyt sieltä pilkistää LP-levy.

Nyt silmissänikin ui. Tuntuu kuin kuolisin. Henki hiutuu nielussa ja levy ei voi mahtua aukosta, ei voi. Tuijotan ostoksiani, normaalia OMOa ja Viennettaa, joka jo helmeilee lämpöhikeä. Käsi tunkeutuu laukkuun kuin itsestään, sillä on oma tahto, ja kun en katso, se tuntuu helpommalta.

Levystä tuntuu aluksi pelkkä pehmenneen pahvikuoren kulma. Ehdin toivoa, ettei se ole kovin taittunut, ja sitten nielusta kurahtaa pieni nauru alleviivaamaan tilanteen älyttömyyttä. Tässä olen järkevine kaupunkilaukkuineni, veskan kanssa, johon ei mahdu kuin avaimet ja yksi kirja, ja nyt sormet jo vääntävät, viekoittelevat esiin isoa levyä vuoren uumenista.

Nipistän silmät kiinni. Annan kaiken tapahtua, äänet tuntuvat tulevan kaukaa ja olen jo unohtanut sitruunan, kauppalistan ja itseni. Vedän levyn ulos laukusta.

GREATEST FUNK SONGS OF THE 70S, kansi julistaa koukeroin juhlakirjaimin.

Katson tekstiä ja tekee mieli pissata. Musta hartsilevy kurkistelee pahviliepeen sisätä, siinä on naarmu, ihan kuin oikeassa maailmassa. Tuijotan levyä turran kauhun vallassa.

”Seuraava”, kassaneiti sanoo epävarmasti.

Hätkähdän, vilkaisen taas päivittäistavaroitani, joista on tullut merkityksettömiä. Haluaisin nousta, jättää levyn lattialle ja sanoa ohhoh. Sanoa mitähän sekin oli ja nauraa päälle. Vaan ei, ei, koska vuoren sisällä on muutakin.

Se on pää. Katson mustaa tukkaa ja tiedän, ettei se ole peruukki, vaikka rakko huutaa kauhua ja aivoissa suhisee. Myyjä on kumartunut liukuhihnansa yli, nimilappu roikkuu rinnassa voimattomana ja minä auon suutani kuin kala. Käteni ovat tunnottomat ja tuijotan laukkua, joka alkaa elää, pellavakangas liikkuu ja pullistaa, muotoutuu tulijansa mukaan.

Vuorikankaan sisältä esiin itseään synnyttää James Brown.

En tajua kellahtaneeni taaksepäin ennen kuin kämmenet tapaavat hiekoitushiekkamurenat laattalattialla. Tuijotan funkkitähden ruskeisiin silmiin ja kestohymyyn, joka on kuin keräily-Barbiella.

James tunkeutuu ulos laukustani, hänellä on yllään valkea, kultakoristeinen puku ja ikuisuusvirne. Katson, miten hän pyyhkäilee vaatteitaan – varmaan nukkaa laukusta, mieleni hourii – ja poimii sitten käteensä LP-levyn.

”Very nice”, James Brown sanoo ja kääntää levyn itseään kohti.

Avaan suuni ja lopsautan sen kiinni. Korvissa kirisee korkea ääni enkä tiedä, olenko jo pissannut housuuni kuten joskus alakouluikäisenä. Kassaneiti on kadonnut näkökenttäni reunalta, sen täyttää vain James, iso ja pitkä James Brown, joka tyytyväisyyttä säteillen kumartuu jo ostoskorini puoleen ja poimii drinkkisheikkerin käteensä.

”We are gonna party tonight” hän sanoo ja suo minulle miljoonahymyn.