Tamagotchin kuolema, 1998

”Mut en mä tykkää susta sillai. Sori.”

Viesti ruudulla polttelee, vaikka Kukka on lukenut sen jo viisi kertaa. Viisi tai kymmenen, tai sata – koko iltapäivä viestin saapumisen jälkeen tuntuu päässä sumeana harhana.

Kukka ei voi uskoa, ei voi ymmärtää. Kaikki meni jo niin hyvin. Ne vilkaisut ruokalassa ja liikkatunnilla, kynien lainaaminen mantsassa.

Ja nyt tämä.

Kukan vierellä Tamagotchi piipahtaa ärtyneesti. Hän nipistää silmänsä kiinni, sormeilee Nokiansa antennia.

”Ole hiljaa.”

Tuntuu hyvältä sanoa jotain ääneen, päästää pieni määrä tuskaa ulos. Kukka kääntyy selälleen päiväpeittonsa päällä ja tuijottaa vaaleanpunaista kattolamppuaan. Hän kiskaisee Leonardon kuvalla koristetun tyynyn niskansa taakse ja selaa viestin vielä uudelleen, näpyttelee ylös-alas, vaikka seitsemän kipeää sanaa mahtuvat samalle ruudulle. Mä en tykkää susta sillai. Lähettäjä: Jami.

Se johtuu vaatteista. Kukka on varma siitä. Vaatteista, ja siitä, ettei hän osaa meikata kunnolla. Rumasta repusta. Kukka tuijottaa kukan mallista violettia peiliä seinällään ja listaa jokaisen virheensä. Jami ei voi koskaan rakastaa häntä, ja se johtuu hänen huoneensa typerästä sisustuksesta.
Silmälaseista.
Siitä, että hän juo ruokalassa maitoa.
Liian kovasta naurusta.

Tamagotchi äännähtää uudelleen, alavireisemmin.

”Ole hiljaa!”

Se johtuu typerästä Tamagotchista. Kukka on yksinkertaisesti liian lapsellinen Jamille.

Hetken mielijohteesta hän nostaa virtuaalilemmikin kasvojensa eteen. Oranssikeltaisen kuorensa sisällä ankan näköinen otus kärsii ja anoo. Pikselimössöstä koostuvat kakkakasat kirjovat ruutua. Kukka on ollut liian kiireinen, liian huono omistaja, ja nyt Tamagotchikin jättää hänet. Sille hän on liian aikuinen.

Kuin ajatusta vahvistaakseen lelu päästää apean piipahduksen. Kukka toivoi virtuaalilemmikkiä jouluna niin kovasti, ja nyt se tuntuu väärältä. Turhalta. Enää hän ei tiedä, millainen ihminen oikeasti on; pelkkä teeskentelijä oikeiden ihmisten seassa.

Kukan käsissä lelu anoo viimeisen kerran.

”Sori”, Kukka sanoo myrkkyä äänessään. Hän ei tiedä, koska muuttui tällaiseksi. ”Mä en tykkää susta enää sillai.”

Kukka paiskaa virtuaalilemmikin lattialle, se ponnahtaa matosta kerran, kahdesti. Ruudulla ankka muuttuu enkeliksi. Kukka kiskaisee tyynyn päänsä alta ja hautaa kasvonsa siihen, hautaa ja huutaa, kuin sillä tavalla voisi kasvaa oikeanlaiseksi nopeammin.