Samaa vanhaa

Ari näpertää sohvatyynyä murtunut ilme kasvoillaan. Se on sen perusilme, minua on loukattu -ilme, tämä riita on muiden syytä -ilme. Kädessäni roikkuva paita on syytös, minun syytökseni, aiheuttamani karmea tilanne, joka Arin nyt täytyy kestää.

”Kulta”, Ari sanoo, venyttää a-kirjainta kuin lapsi. Selässä näkyy selittelyn maku, lihakset ovat jännittyneet. Murtuneen miehen ihon alla on katselmoiva katse. Samaa piiriä on pyöritty ennenkin ja nyt on vuorossa loukattu Ari, syyttä riidan keskelle joutunut pieni Ari. Parka-Ari.

”Mitä”, yritän sanoa äänellä, joka ei nyt katso pitelemäänsä paitaa vähän säälien, melkein jo katuen.

Ari huokaa. Ääni on käsikirjoituksesta, täydellinen koostelma surua, tuskaa ja vaikeaa maailmaa, jossa Arin täytyy selittää muille, selittää minulle aivan kaikki.

Yritän hapuilla kohti raivoani, palata tunteeseen, jonka Arin urheilukassia purkaessani koin. Jonka vieras tuoksu tuotti. Siihen palleaa rullaavaan ja ihokarvoja nypyttävään pettyneen vihan hetkeen, jossa oli makeana alavireenä pieni sekoitus iloa. Sokerista mielihyvää.

”Se on ihan loogista”, Ari huokaa kuin aikataulutettuna, sivelee paitaa kädellään. Se pelaa aikaa, makustelee mielessään, miten pitkälle minua voi vedättää. Katse käy kasvoissani, murtuneen miehen katse, loukatun hyvän jätkän ilme.

”Se tuli mukaan vahingossa”, Ari sanoo. Nyt kädet pysähtyvät, liike sohvatyynyillä lakkaa, ja koko olemus aukeaa, kääntyy minua kohti.

Haparoin sisimmässäni kohti mennyttä raivoa, ja Arin silmät ruskean otsatukan alla ovat täynnä kipeää ymmärrystä siitä, miten typerä tämä tilanne on. Miten hölmö minä, kun en sitä ymmärrä.

”Vahingossa”, sylkäisen.

Kädestäni riippuva pitsiunelma horjahtaa millin alemmas. Se on virhe, väpättävien lihasteni kairaama railo, johon Ari on heti tunkemassa kättä ja jalkaa. Miehen rintamussuunta on nyt minuun, kuten kaikki muukin, kuviteltu anteeksianomus ja samalla anto. Hänen anteeksiantonsa minulle.

”Ne kopit, ne saa auki vaikka ruuvimeisselillä.” Äänessä on nyt huumorin yritys, varovainen vire hupsuutta selittelyn alla.

Koko tilanne on absurdi, tuttu, uusinnan uusinnan uusinta. Haluaisin pysyä vihassa, pysyä siinä inhossa, jonka valkeaa pitsipaitaa nostava käsi kaivoi esiin Björn Borgin urheilulaukusta. Haluaisin kerrankin viedä kaiken loppuun, hulauttaa pohjasta pintaan sen, mikä ei koskaan näe päivänvaloa.

Arin suupieli nykii. Pieni hymy ilmenee. Paita haipuu taas, nyt käsi on jo väsynyt, ja minä luisumassa.

”Varmaan siitä aiemmasta pilates-ryhmästä jonkun. Pitää viedä se torstaina takaisin.”

Torstaina. Päivän ajatteleminen sykäyttää rinnassa muistoa jostakin. Torstaina tämä siis jatkuu, tai ensi tiistaina, kukaties koko kuukauden. Kenties joinain päivinä kannan kaunaa, nostatan taas esiin kuivan, vanhan riidan, joka ei kuitenkaan jaksa vastustaa tyynyä siveleviä sormia ja lutuisia nallesilmiä. Kuvaelmaa naistenromaanista, jonka päähenkilöiden typeryys ottaa päähän.

Jokin kasvoissani paljastaa erän päättyneen. Ari ottaa askelen, käsi ojentuu sivelemään olkaani. Haluaisin lyödä, paeta ja haukkua, mutta olen lammas, kiihkeä koira ja kesytetty kyyhkynen.

”Beibi”, Ari sanoo lempeästi, ”sä ylireagoit.”

Lause on raivostuttavaa valetta, pelottavan totta. Sisimpäni kaivossa ei näy enää kuin väräjämätön veden pinta. En tiedä, mihin kiukkuni, mielessäni latelemani syytökset ovat uponneet.

Varmaankin niin syvälle, ettei niitä enää voi löytää.

”Uskothan sä mua”, alati loukattu Ari, muiden väärinkäsitysten uhriksi joutunut Ari kysyy. Olkapäät on astettu alemmas, olemus on rentoutunut, peittelee kaikkea kireyttä, jonka purkaminen on liian helppoa.

”Beibi”, Ari sanoo uudelleen.

Huomaan paidan roikkuvan kohti lattiaa. Suuri todisteeni on väsähtänyt, lussahtanut samaan laariin kuin rinnastani kadonnut kiukku ja eroaie. Jäljellä on vain tuttu tyytymys, musta, seisova vesi. Arin tutut silmät, yläasteaikoina mukanaan vienyt katse.

”Viet sit kans”, sanon, tuuppaan paidan Arin rintamusta vasten. Eleen on tarkoitus olla uhmakas nyökkäys suhteemme alennustilaa kohti, mutta Ari naurahtaa. Hän tarttuu paitaan eikä edes katso, eleet uhkuvat tyytyväisyyttä, voittajan helppoa nöyryyttä.

”Todellakin muistan”, Ari lupaa ja kääntyy, menee.

Seison yksin, vailla kosketusta, voitettuna ja kesytettynä. Villieläimenä, jonka villistä elämästä on niin kauan, että vaistot ovat kuluneet tylpiksi, eivätkä korvat kuule enää muuta kuin uskollisen omistajan ainaiset ohjeet. Sanat, jotka kertovat, että näin on parasta.