Pian he keskustelisivat siitä

Viimeisen bussin perävalot heittivät Kontulankaareen punaisen leiman. Valo häivähti katon kautta vaatekaapin oveen, kimmelsi siinä kuin aalloilla ja haipui.

Polyesterpeitto hiosti olkapäillä. Leena käänsi katseensa ikkunaan, ja suttaisen lasin läpi näkyi keskitalven sametinsininen yö. Asunnossa oli plus kuusitoista, paitsi uunin kohdalla. Leena avasi uunin aina sämpylöitä leivottuaan, antoi kuuman valua ulos ja jätti joskus vastukset hohkaamaan yötä myöten.

Ikkunalasia vasten surahti jostakin kohmeinen kärpänen. Leena tuijotti kiilusiipiä, jotka yrittivät voimatta kirittää rusinaista ruumista ylemmäs. Kärpänen pörähti vasten karmia ja surahti sitten patjan ja patterin väliin.

Yläkerran asunnossa kolahti.

Hetkessä Leenan iho oli kuuma, hillottua hikeä ja peitossa paistuvat varpaat. Hengitys melkein höyrysi asunnon ilmaan, ja silti Leena hohkasi, korvat pinnistivät äärimmilleen ja sormet vekittivät halpaa peittokangasta rypylle.

Kolahdusta ei seurannut mikään.

Siniharmaassa valossa Leenan silmät laapivat kattoa. Kohokuvioitu maali loi vaimean kuumaiseman hänen ylleen.

Keittiössä uuninvastus naksahti. Hetken Leena mietti lattialle pudonnutta kärpästä, joka kohmeloisissa voimissaan ei jaksaisi nousta, vaan makaisi kyljellään paleltuvana. Kuolevana. Hitaasti ja alati jähmettyvänä.

Katon takana kolahti uudelleen. Ääni oli syvä, merellä kaukaa kantautuvan laivanraadon ääni. Ääni, jonka kuulee, kun hylyt vaihtavat paikkaa, asettuvat mukavammin merihautoihinsa.

Leena vilkuili ylös, lipsutti silmillään huonetta nurkasta nurkkaan. Vaatekaapin edusta oli hämäränä, yö oli siellä aukko, imevä musta.

Kuului toinen ääni: heleä kilahdus ja pyörintä, kun jotakin rullattaisiin kiiltäväksi suditun parkettilattian yli. Leenan hengitys lappasi hiilidioksidipilveä, ja hän tarkkaili betonikuutiotaan, tuijotti, kunnes lamppu tuntui uivan silmissä.

Lamppu, ja sitten joku toinen.

Älähdys karkasi poskipielestä. Huulten läpi pusertuva ilma oli tahdoton, omituinen ähke, jonka päästäminen seurassa hävettäisi. Ohikulkevan auton valot liipaisivat näkyä, ja Leena tiesi, mitä näki, oli olettanut sen harhaksi ja eilisyön krapulan unikuvaksi, mutta nyt hän tiesi.

Halpa ikealamppu roikkui hartaana seisovassa ilmassa. Sen vieressä popcorn-pintainen kattomateriaali pullisteli ja eli.

Aluksi kohouma oli möykky, maalin alle noruvaa vettä ja talotekninen ongelma. Se paisui, nuljui alemmas ja alkoi saada muotoa.

Keittiössä uuni niksahti vaimeasti, ja Leena olisi halunnut katsoa sitä. Olisi halunnut kääntyä ja nousta, mennä panemaan luukun kiinni kuten normaalissa elämässä. Hän oli jäätynyt, jähmettynyt peittonsa alla palelevaksi suolapatsaaksi, jonka oli niin kuuma, niin kylmä kauhunhiki.

Katon pullistuma lupsahti alemmas. Se oli puolipallo, sitten soikio varren päässä. Leena tunsi kielensä kuivuvan, tajusi suunsa riippuvan auki. Hitaasti hän sulki sen, tunne oli kuin unesta.

Yläkerrassa oli vaimennut. Se, mikä kuminaa olikin aiheuttanut, oli tulossa tänne. Valumassa oranssin muovilampun ohi kohti lattiaa.

Hitaasti Leena veti henkeä, ja katosta riippuva ampiaispesänkaltainen pallero värähti. Sen pinta aaltoili, loi kuoppaa ja uloketta, kunnes näkemänsä saattoi ymmärtää.

Leenan silmät vetistivät kauhua, mutta hän ei voinut sulkea niitä. Aamuun oli useita tunteja, ja sitä ennen hän ei voisi liikkua, ei voisi olla katselematta päätä, joka juuri synnytti itseään kontulalaisen yksiön kattoon.

Katon maalipinta oli kuin jähmeää ihoa, ja olennon pinnassa aiemmin aaltoilleen kummut järjestyneet riviin, muodostaneet ne piirteet, jotka jo vauva osaa tunnistaa. Leena tuijotti hyytynyt ilme kasvoillaan muotoutuvaa henkilöä, ja ajatteli taas kärpästä makaamassa täällä, hänen allaan. Kohmeudesta kärsivää, melkein kuollutta kärpästä sänkynsä alla, pimeässä ja yksin, lankajalat hapsottaen ja kiiltävät siivet turhina, hyödyttöminä.

Pää venytteli suupieliään. Sen massamuotoiset silmät olivat luomettomat ja katsoivat silti, harhailivat lattiaa kuten Leenan aiemmin kattoa. Näkemätön katse oli utelias, oudolla tavalla tuttu, ja kun se tuli Leenan kohdalle, hänen kehonsa herahti kananlihalle ja hervottomaksi.

Silmät vailla iiristä. Niiden väri oli maalarinvalkea, vuokranantajanvalkea. Popcornpintaisten huulten välistä lipova kieli tuntui syntyvän tyhjästä.

”Leena”, pää sanoi äänellä, joka kuului kaikkialta ja eimistään.

Kyynel herahti Leenan vasemman silmäkulman yli. Hän ähkäisi, yritti pakottaa itsensä nousemaan. Menemään uunille, keittiöön, eteiseen. Ulos täältä.

Katosta pää katseli. Sen ilme oli melkein lempeä, leikkisä. Odottava.

”Leena”, laastisuu toisti hentoisen vaativasti, kuin se tietäisi, että pian Leena ratkeaisi. Että pian he keskustelisivat siitä. Kaikesta, mitä on.

Leena henkäisi jääkylmää ilmaa. Aamuun oli vielä pitkä aika.