Nami Nami, 1995

Mä seison kylmähyllyllä ja tuijotan. Purkit on rivissä päällekkäin ja kaikkia makuja onneks on.
Masse Majava vai Pörrö Pesukarhu? Masse Majava vai Pörrö Pesukarhu? Masse Majava vai–

”Kas, onko se Maisa?”

Ääni tulee äkkiä ja säpsähdän. Hammas pureutuu poskeen ja kukkakukkaro lipsahtaa sormista lattialle.

”Joo, mä”, sanon vaikeena ja kumarrun. Pennit kilisee toisiaan vasten. Mietin, kuuleekohan Eeli sen.

Se on kerhonvetäjistä paras ja pukeutunu pulleeseen untuvatakkiin ja vaaleisiin lököhousuihin. Mä katon, kun se kaapaisee muovikaistaleiden välistä punaisen maidon.

”Ostoksilla, vai”, se sanoo.

Mä vaihdan painoa jalalta toiselle. Toivon, että oisin laittanu nappiverkkarit.

”Joo.”

”Et tullu eilen.”

Puna nousee poskille, vaikka Eelin silmät on kiltit, kuten aina.

”Joo, isä ei päästäny.” Sanat vaan pullahtaa esiin ja vierii Pörrö Pesukarhujen ohi Eeliä kohti. Mä vedän pannan hiuksista ja laitan sen takasin, jotta ei tarttis katsoa Eeliä liikaa. Se hymähtää.

”Semmosii ne joskus on”, se sanoo ja astuu lähemmäs, niin, että meidän kädet melkein koskettaa. ”Meidän isä oli kans aika tiukkis.”

Se nappaa kylmäkaapista kaks Viilistä mukaan ja mä teen heti aivokalenteriin merkinnän, että täytyy kokeilla maistaa niitä taas. Ehkä ne ei oo niin ällöä limaa kuin mä muistan.

”Meillä on molemmat. Äiti ei anna ees puhua puhelimessa kolmee minuuttia pidempään.”

Mä en tiedä, miks tunnustan sille nyt kaiken. Ehkä siks, kun täällä ei oo muita kerholaisia. Vaan massemajavat ja jeppejääkarhut tuijottaa meitä ja joku Eelissä saa sanat tulemaan.

”Se on kyl kurjaa. Mut sun parastahan ne varmaan haluaa.”

”Joo, varmaan”, mä tuhahdan, vaikken haluais olla ilkeä Eelille. Tuijotan vanukaspurkkeja ja osa musta toivoo, että se jo menis, vaikka oikeesti voitais vaan puhua tässä ikuisesti.

”Koita kestää. Aikuisena saa sit tehdä, mitä haluaa”, Eeli sanoo ja nikkaa silmää. Sen käsi ojentuu kuin hidastetussa elokuvakohtauksessa ja taputtaa mua olalle. Mä nyökkäilen, yritän ravistella olkapäitä niinku en välittäis mitään, vaikka näytän varmaan vaan tomaatilta.

Eeli kääntyy mennäkseen ja huikkaa vielä olkaansa yli:

”Ens viikolla nähdään?”

”Joo, varmana.”

Eeli vilkuttaa ja menee, ja mä katon ehkä liian kauan, kuinka se pysähtyy keksihyllylle valikoimaan Marie-pakettia. Sit se on poissa.

Mä huokaan ja tuijotan kylmäkaappia. Jeppe Jääkarhu tuijottaa takas ja käsi on jo ojentumassa, kun mä vaihdankin taktiikkaa ja tartun sen sijaan Viilikseen.

Ehkä se on sata kertaa parempaa kuin mä muistan.