Mestarisoittaja

Luotijuna lipuu pitkin järven pintaa ja nostattaa lieviä laineita. Uppoan siniseen kangaspenkkiin ja tuijotan aavaa, jonka horisontissa tornitalot kurottelevat.

Kärpässieni vieressäni huokaa. Se haisee pahalta, kuten sienet aina hermostuessaan. Nostan kämmeneni sen muhevaa pintaa vasten.

”Hyvin se menee”, kuiskaan, jotten rikkoisi junavaunun harrasta tunnelmaa. Käytävä huokuu vastapestyä pintaa ja nurkassa mies tynnyrissään on nukahtanut; huopahattu on painunut silmille, ja lierin alta kantautuu vieno kuorsaus.

Sieni nytkähtää tyytymättömästi. Sen on vaikea olla näin kaukana rihmastostaan, näin pitkään kuulematta kaikuja muista sienistä.

”Käydään vaan kokeilemassa. Ainakin sitten se on tehty.”

Sormeilen Sienen varren lerpattavaa sukkaa hellästi. Vaunu heijaa, kun juna tasaa itseään syvänteen yllä. Ikkunasta heijastuu lakipisteen aurinko ja kiiltäviä, kimmokkaita kalanselkiä, kun eväkkäät jäljittävät ravintolavaunua rippeiden toivossa. Tai ehkä kokki ruokkii niitä ja heittää risotot mereen, kun kukaan ei katso.

Sieni korjaa asentoaan tuolilla. Sen lakki on lemuava aurinkovarjo. Valkean ryhmyt ovat myyränkumpuja ja ilkeitä finnejä muovikiiltävässä punaisessa pinnassa.

Minusta se on kaikista kaunein sieni.

Olen juuri aikeissa sanoa sen, kun nainen junavaunun päässä napsauttaa auki violettisamettisen käsiveskansa. Katson, miten hän vetää esiin tiiliskivenkaltaisen nytkäleen ja alkaa sitten taitella sitä auki. Tiili leviää, leviää ja leviää, kunnes se ei ole enää kivi laisinkaan, vaan valtava, kellertävä almanakka.

Nainen ottaa kaksi luuppia laukustaan ja panee ne silmilleen. Teksti kalenteriruuduissa on pientä, mutta kaikkein ylimpänä lukee mustekynällä koristeellisesti 1967.

”Katso”, hipisen Sienelle ja osoitan, ”aikamatkaaja.”

Se saa ystäväni huomion hetkeksi irtautumaan kärsimyksestä. Tunnen, miten Sienen katse siirtyy naiseen, joka rapistelee paperia lähemmäs luuppisilmiään ja vaikuttaa tutkailevan allakkaa peittävää mikroskooppista tekstisumaa tiukasti.

Ovi takanamme aukeaa. Hetken junan lempeä jyske on kovempi, kuin sen maanalainen kone tulisi lihaksi. Myyjä sinisessä virkailija-asussaan leijuu sisään. Hänen edellään maata kaapii kärry, jossa on kauden vihanneksia: parsoja, omeloita, myyryläisiä ja kasehnautteja.

”Pientä välipalaa?” Aurinkoinen ääni kysyy tynnyriltä, jossa hattu ei liikahdakaan.

Kärry leijailee vierellemme. Myyjän silmät ovat kaksi mustaa kiveä.

”Syötävää?” Iloinen ääni tiedustelee. Sitä on vaikea kuunnella, sillä myyjärodulla ei ole suuta.

”Ei kiitos”, sanon nopeasti. Sieni ei virka mitään.

Leijukärry jatkaa laahumistaan kohti vaunun toista päätä. Jättialmanakka on rypistyä eturenkaan alle, vasta viime hetkellä nainen vetää aarteensa pois. Kuulen, kuinka myyjä tarjoilee hänelle syötäviään, mutta aikamatkustaja vain huljauttaa kättään.

Vieressäni Kärpässieni värähtää. Asetan kämmeneni sen varrelle, joka on jo tulikuuma. Lakissa heltat ovat rypistyneet tunteen palon vuoksi. Jos Sieni voisi hikoilla, se varmaankin tekisi niin nyt.

”Hyvin se menee”, toistan. Juna liukuu puolisaaren ohi ja sitten sujahdamme atollin vierustaa vihervän veden alle.

Päätän, että on aika. Avaan äitini nahkalaukun ja kaivan esiin rytmikapulat. Ne ovat obessipuuta, kevyet ja käteensopivat. Pintaa kirjaavat vuosisataisen puun renkaat.

Ojennan kapuloita Sientä kohti ja tunnen, miten se jähmettyy.

”Kerran vain”, supatan kannustavasti, ”anna mennä.”

Sieni kääntää huomionsa toisaalle. Paha haju vaunussa voimistuu.

”Kerran vain”, maanittelen, ”eikö sanota, että aina pitää olla kenraaliharjoitus?”

Kärpässieni tuhahtelee, mutta kiertyy kuitenkin kohti. Nurkassa tynnyri päästää korahduksen. Luotijunan ulkopuolella maailma on bioluminesenssiä lukuun ottamatta tyhjä ja pimeä, ja kun valoja seuraavan kerran näkyy, on jo myöhäistä.

”Minun mielikseni”, yritän, ”kokeilet vain kerran.”

Kärpässieni huojahtelee. Sen jalka on mullanjämistä rapea ja irrallaan kaikesta, minkä se on koskaan tuntenut. Kuvittelen muiden sienten vaatimattoman laulun, joka ei kanna merenpohjaan saakka.

”Kerran vain”, sanon taas ja ojennan siloisia soittimia, ”sitten en enää pyydä.”

Sieni kivettyy ja olen varma, että se kääntyy pois. Jos niin on, menemme konservatorioon harjoittelematta. Oikeasti hetkessä keksimäni kenraali on vain lohduke, näytös. Tiedän jo, että se osaa.

Hätkähdän, kun kapulat irtoavat kämmeneltäni. Sieni synnyttää soitintensa ylle suikeromaisen auran. Katson, miten se pitelee niitä, ainoaa ystäväänsä minun lisäkseni. Täällä, missä sieniä ei tunneta.

Obessikapulat helähtävät yhteen ensin varovasti, sitten kokeilevammin. Ääni kantaa vaunussa ja sorisee läpi ikkunoiden. Aikamatkustaja nurkassaan vilkaisee, kasvojen ilme on tuntematon, muttei täysin tyytymätön.

Kilkahdukset seuraavat toistaan, kun Sieni rentoutuu toistamaan sadat kerrat opettelemaamme sävelkuviota. Junan pinnat resonoivat musiikkia ja tynnyrissäänkin mies herää, hinaa lakkinsa lippaa ylemmäs.

Nojaudun taakse ja annan miellyttävien väreiden täyttää koko kehon. Musiikin kiro pääsee sieluun saakka, täyttää minut muinaisen puun laululla.

Paine nytkäyttää tärykalvojani vain hitusen ja silti ymmärrän, että aika on loppu. Käännän katseeni ikkunaan juuri, kun juna solahtaa äänettä asemalle. Laituri on kellansinistä pohjakiveä ja mustat pilarit tavoittelevat kohti kattoa korkealle ja näkymättömiin.

Vilkaisen laukkuuni, lasken ropot ja seikeleet, joiden pitäisi riittää. Niiden alla on juhlahuivini tärkeitä tilanteita varten.

Ojennan kättäni hellästi Kärpässientä kohti.

”Tulemme asemalle”, kuiskaan, vaikka kilkkeen taianomaisuus on tenhonnut minutkin.

On melkein rikos pakottaa Sieni lopettamaan ja silti teen sen. Ujutan kämmeneni lähelle enenrgiakenttää ja vitkuttelen sormiani, kunnes Sieni havahtuu ääneen maailmasta luomansa taian ulkopuolella.

Obessikapulat laskeutuvat kämmenelleni ja niitä ympäröivä sininen hehku vaimenee. Sieni tuhahtaa huokosistaan uuden pössäyksen nyt jo lievempää kauhuhajua.

Suljen käteni sileän puun ympärille.

”Ollaan perillä”, kuiskaan.