Matkustaja 325

Nojaan metallikaiteeseen ja tuijotan alas mereen. Yön pimeys syö aalloista kaiken paitsi huippujen valkeat pumpulitupsut. Hengitän jäähilettä, sormiani kipristää. Paperipinkka lepattaa tuulessa.

Rakas äiti, aivoni muotoilevat, sitten peruvat. Ei, ei rakas. Äiti ei pidä lällyttelystä.

Meri soljuu katseeni alla mustansinervänä massana, ja laivan moottorit jurnaavat jossakin aaltojen alla. Hämärä imeskelee keulaa, kun kynnämme yössä, eikä kannella oikeastaan ole muita, vain satunnainen iltakävelijä ja kaksi tähystäjää.

Näpsyttelen kynällä ranteeseeni ja huokailen. Arvoisa? Kasvattajani? Vastaanottajalle?

Keltainen paperipinkka hipsuttaa viimassa. Sen pinnassa ei ole sanaakaan.

Entä, jos aloittaisi lopusta? En koskaan tule takaisin. Tiedän, että suret.

Tiedänkö, että suret?

Mielessäni näen, miten äiti repii kirjeen ja heittää sen takkaan. Sitten hän kerää muhkeat helmansa ja kopsii keittiöön, alkaa pestä perunoita tai kuurata kasareita eikä ajattele enää mitään. Ei ajattele enää minua.

Äiti?

Hyvä äiti?

Hetken tunnen poskellani, miltä paperinohut iho tuntuu, kun se lyö.

Kapteeni kilistää kelloa. Laiva mouruaa ja jyskii, aallot moukaroivat kylkiä ja metalli suhisee läpi veden. Kohta on mentävä sisään, kämmenet paleltuvat ja varpaat pakastuvat mustiksi, ja minun pitäisi sentään aloittaa uusi elämä uudessa työpaikassa heti, kun saavumme satamaan.

Äiti, olen päättänyt tavoitella unelmiani. Tiedän, ettet ymmärrä…

Kasvatusvuosina mieleeni idätetty häpeä kurnahtaa hereille. Perheessämme haihattelu on ihmisessä pahinta. On merkityksetöntä, miten monta kivikoristeista arvorakennusta olen menossa rakentamaan – unelmoinnin syntiä se ei tule korjaamaan.

Huokaan, käännyn laidalta ja työnnän kynän rintataskuuni. Paperipino vasemmassa kädessäni on turha, autio. Katson kellastuneita sivuja lehtiössä, jonka sain koulutoimia varten, ja jota on jäljellä enää muutama homeenpilkuttama arkki.

Hetken mielijohteesta heitän lehtiön mereen.

Riehakas tuuli riepoo viimeisetkin sivut irti. Ne leijailevat näkökentässä vain sekunnin sadasosan ennen kuin meri nielaisee olemattomat sanani. Katson paperin menoa sen, minkä voin, ja sielussa tuntuu jo kepeämmältä.

Vilkaisen ylös torniin, jossa tähystäjät seisovat. Toisen suu roikkuu auki. Ilme on häkeltynyt, kuun valossa paistava kauhun kivi.

Kello alkaa kilkottaa. Metallin kimakka ääni särkee tärykalvoissa.

”Jäävuori! Suoraan edessä”, nuori mies huutaa.

Hetkeen en ymmärrä. Sitten pimeydestä ui esiin massa, kuin uni tai tiiviiksi tullut sumu, järkäle keskellä reittiämme.

Astun vaistomaisesti taakse, jalat herahtavat tyhjiksi. Jäävuori seilaa kohti kuin tuomiopäivän airut, ja jossakin sen vanavedessä kelluvat vielä hetken ne kirjeet, joita äiti ei tule koskaan saamaan.

Hyvä äiti, ehdin vielä ajatella. Sitten rysähtää.

Kaadun. Kyynärpääni vihlaisee vasten kantta. Kynä lennähtää taskusta ja kilkahtelee pitkin kiillotettua puupintaa. Puu vasten puuta, ääni on karhea ja soinnukas. Ehdin vielä kuulla sen.