Korttitemppu
Kirjoittaja MaRiA A
Lukuaika 4 min
09.01.2025
Baariminna kaataa vielä tuoppia, kun se rojahtaa viereeni. Kasa huiveja ja killuttimia, ylimmäisenä nahkahattu, joka sopisi taikatemppujen tekemiseen tai Intian pikkukylien kesyttämiseen.
”Mitä äijä”, huivikasa kysyy.
Korvani irtoavat työajatuksista sen verran, että tajuan otuksen puhuttelevan minua.
”Anteeksi?”
Huivikeosta irtoaa luinen käsi. Tatuoinnein viivoitettu sormi sivelee pellavapukuni hihaa ja tapailee hetken silkkikravattia.
”Siistit kledjut”, olento toteaa. Silmiä ei näy hatun lierin ja tummien aurinkolasien takaa. Mieleeni materialisoituu kuva Andy McCoysta, omituisella stadin slangilla asioitaan sönköttävästä kitaristista.
”Työmies”, uusi ystäväni sanoo ja naurahtaa. Ääni on ovenkarmin naraus.
Baarityöntekijä asettaa tuopin eteeni tiskille.
”Oho”, hattukaveri älähtää ja kumartuu kohti korkeajalkaista lasiani. Näen tummien lasien takana liikettä, kenties pitkinä räpsyvät ripset, jotka kurottuvat kohti jenkki-ipaa. Lopulta huivikeikari nostaa katseensa minuun.
”Miks se on noin pieni?”
”Mikä on?” kysyn. Jokin miehen äänessä tenhoaa, kuin saisi jutella melkeinjulkkiksen kanssa.
Huivikaveri osoittaa oluttani.
”Sun stobe. Kauheen pieni.”
”Se on pieni”, sanon, ja kun vastakaikua ei ilmene, selitän: ”siis pieni koko. Puolikas.”
”Kato”, kaveri henkäisee. Kieli ilmaantuu ohuiden huulien välistä mietteliäänä rullana. ”Taas oppi jotain uutta. Ei menny päivä hukkaan.”
Vilkuilen puhelintani. Muut ovat myöhässä. Baarituolilla hattukeikari kohentaa hartiahuiviaan ja vetää rintataskustaan kultakoristellun piipun, joka muistuttaa venettä.
”Täällä ei saa polttaa”, baariminna älähtää. Jokin äänessä kertoo, että keskustelu on käyty ennenkin.
”Joo, tsori tsori”, uusi ystäväni toteaa ja naputtaa piipunpesää mäntypuiseen tiskiin.
”Mä aina unohdan”, hän sanoo minulle ruostuneen saranan äänellään. ”Valtio haluu tsiigaa, mitä kaikki duunaa.”
”Joo”, sanon ja nostan tuoppini. Elehdin kohti pöytää. ”Mun täytyy…”
”Tarjooks bissen?”
Kysymys yllättää juuri sen verran, että seisahdun. Se riittää: huivin alta leiskahtaa ulos punaiseen hihaan peitelty käsi, luihut sormet ropeltavat rintataskusta jotakin.
”Näytän sulle korttitempun, jos tarjoot.”
Tuijotan rokkaria, jonka toisessa kädessä on laivapiippu, toisessa nuhjaantunut korttipakka. Sinisten korttien selkämykseen on nirhaantunut haavoja, ja reunat rupsuttavat. Katsellessani hattumaakari hymyilee, ja silloin huomaan kultahampaan.
”Trust me. Se on tosi hyvä temppu.”
Vilkaisen puhelimeeni. Kestään ei ole kuulunut mitään, ja ankeinta maailmassa on istua yksin.
”No, mitä otat”, kysyn ja palaan paalupaikalleni kaljahanojen eteen.
”Yks Heineken.”
Tilaus tyrskäyttää minusta tahattoman naurun.
”Mikä huvittaa”, korttitemppukaverini kysyy.
”Ei, anteeks”, sanon, kun viittilöin baarimyyjää kohti olutlaseja, ”odotin vaan jotain… muuta.”
”Ai että ’iso kolmonen’”, uusi ystäväni imitoi käsillään ja naurahtaa päälle. Käsi vie piipun rintataskuun, kieli lollahtaa poskilihassa. Huomaan, että häneltä puuttuu oikea korvanlehti.
”Jotain semmoista”, sanon ja maksan.
Tuoppi saapuu. Nousemme yhtä aikaa. Hartiahuivin alle piiloutunut toverini on pitkä ja hoikka, yhtä tikkujalkaa käärmeennahkabuutseissa. Hän kaapaisee lattialla odottavan nahkarepun mukaansa. Sen pinta on kirjailtu hihamerkein ja hakaneuloin, ja läpän alta tursuu housunlahje ja puinen suikula, joka näyttää omituisen paljon kanteleelta.
Hakeudun nurkkapöytään ikkunan eteen, kuten aina. Hetken ajatus käy siinä, kuka meidät tässä näkee – mitä työkaverit ajattelevat, kun viimein saapuvat jonona mäkeä alas ja näkevät minun panneen hynttyyt yhteen alennus-McCoyn kanssa.
”Noni”, Mccoy sanoo ja kopauttaa tuoppinsa aluselle niin, että vaahto on kuohua yli. ”Se temppu.”
Ikkunasta valuvassa luonnonvalossa mies on melkein liian kalpea. Ihon tatuoinnit ovat vuosikymmenten sekoittamaa muhjua. Puuttuva korva on omituinen rupelo, siksak-arpi epätasaisesti leikattujen hiusten varjossa. Hatun alta versova tukka oli baaritiskin lampun alla musta, mutta vaikuttaa nyt oudosti punertavalta.
”Sano joku kortti”, hattukaveri sanoo ja räpeltää pahvikortteja käsissään.
Ikkunan ohi pyyhältävän perheen lapsi tuijottaa meitä suurin silmin.
”Ruutukutonen.”
Pakka liukuu luokseni pöydän yli.
”Eti se.”
Kaavin kortit käsiini. Kääntäessäni ne tajuan, ettei pakka ole kokonainen, ja samalla on: kortteja on sekalainen kattaus täysin erilaisista pakoista. Osa on täynnä tekstiä, englanninkielisiä muistiinpanoja ja höpöhöpöä, joka saattaisi olla runoutta ja lyriikkaa. Yksi kortti on opiskelijajärjestön kantiskortti.
Selaan, kunnes pakan loppupuolella ruutukutonen osuu käteen. Lasken muut kortit pöydälle ja käännän saaliini alennusrokkariin päin.
”Entäs nyt?”
”Onneks olkoon”, hän hymähtää ja ottaa hörpyn kaljasta, ”voitit.”
Tuhahdan huvitusta ja katson korttiani, jonka itse taioin itselleni.
”Melkoinen temppu”, sanon.
Rokkari tuijottaa ikkunasta. Tikkujalka hakeutuu toisen päälle, ele on rento, maailmaa nähneen kulkurin olotilaa.
”Elämässä joko voittaa tai feilaa”, hän sanoo, kaivaa taas piippuaan ja lopettaa viime hetkellä, kuin muistaisi yhteiskunnan kyttäyksen. ”Sulla kävi tuuri. Kaikilla ei käy.”
”Ja korttiko sen tietää?”
”Mikä vaan”, taikurini hymähtää ja kopauttaa piippuaan pöydän pintaan.
Kadun päässä näen työkaverini pitkänä jonona. Voin melkein kuulla, mitä tästä kohtaamisesta heille kerron.
”Vai niin”, sanon ja ojennan kutosta takaisin.
Ale-Andy panee korttipakan paidantaskuun ja pudistaa päätään.
”Pidä se. For luck.”
Katson naarmuisen pelikortin pintaa, johon joku on piirtänyt lyijykynällä kirkkoveneen. Selkäpuolella on Esson logo ja teksti Tiikeri tankkiin!
”Kiitos”, sanon, ja työnnän kortin oman paitani taskuun. Työkaverit ovat jo lähellä, Mikko ylittää suojatietä ja pian ne näkevät, huomaavat, missä seurassa nykyään liikun.
”Mun työkaverit on tulossa”, sanon ja toivon sen riittävän vihjeeksi.
Rokkaritoverini nyökkää ja nitkahtaa pystyyn, heilahtaa metrin minua pidemmäksi.
”Selvä. Se on mun valomerkki. Kiitti bissestä”, hän sanoo, kääntyy ja menee ennen kuin ehdin hyvästellä.
Katson, miten buutsit kopajavat baarin takanurkkaan, missä yksinäistä viinilasillista juova ja iltapäivälehteä selaava rouva saa pian ihan uutta seuraa.
Nojaudun taakse ja pyöritän olutta lasissani. Mietin, mistä saisin yhtä oudon korttipakan. Kyllä tuollainen temppu uppoaisi firman bileissä varmaan kaikkiin.