Korjattu

Tänään muovinpalasia on yksi.

Astar kumartuu poimimaan kappaleen verkosta. Se on terävä ja kapea, läpikuultavaksi hiutunut. Puron kylmänkirkas vesi virkistää sormet.

Kämmenellä siru tuntuu mitättömältä, painottomalta. Turhanpäiväiseltä. Astar nostaa sen silmiensä tasalle. Hän ei ole koskaan ymmärtänyt muovia.

”Kun minä olin lapsi, meressä kellui tuollasia kokonaisen mantereen verran”, pehmeäksi vanunut ääni sanoo.

Assi istuu sammalen peittämällä kivellä. Elinmittari piippaa selässä. 112-vuotiaana hän on viimeinen, joka vielä muistaa, ainakin melkein. Mittarista huolimatta osa on valunut vanhuuttaan huokoisen mielen läpi.

”Joo, mä tiedän”, Astar hymähtää ja sulkee muoviroskan lasirasiaan. Hän voi lahjoittaa sen museolle pyöräillessään torille. Kenties ne haluavat esitellä sitä ihmisen ja luonnon historiasta kertovassa näyttelyssään.

”Kaikkialla oli silloin muovia. Siitä syötiinkin.” Assin kämmenet silittelevät älyhousuja, joiden pinta hohkaa lämpöä viileään metsäilmaan. ”Se oli kyllä älytöntä, älytöntä… Ei olis tommonen verkko riittänyt.”

Astar vilkaisee sokeriruo’osta punottua roskaverkkoa, joita kylän jokiin on asennettu varmuuden vuoksi. Nykyisin niihin tosin jää mitään enää harvoin. Naapuri poisti omansa, kun edellisestä muovinpalasta oli kulunut puoli vuotta.

”Joo, tiedän”, Astar toistaa lämpimästi. Hän pyyhkäisee kelloaan ja lukee uudelleen Istrán kauppalistan: papuja, perunoita, munankorvike, vihvejä, kaksi kaurajuomaa. ”Tules, meidän täytyy mennä.”

Metsänpohja upottaa ja joustaa, kun Astar astahtaa vanhuksen vierelle auttaakseen tämän ylös. Yllättäen Assi takertuu hänen kyynärvarteensa. Katse kosteissa silmissä on hätääntynyt.

”Isoisällä oli sitä sydämessäkin. Mikromuovia. Sitä…”

”Joo, ei hätää.” Astar painaa kämmenensä ryppyisen, paperisen ihon päälle ja taputtaa kerran, kahdesti. ”Se on mennyttä nyt.”

Assi luo katseensa ylös häneen ja hetken ilme on häkeltynyt, kuin muistot kamppailisivat reittiä pintaan. Sitten vanhan miehen ilme sulaa hymyyn.

”Niin onki”, hän sanoo ja nyökäyttää voimallisesti. Katse hakeutuu mäntyihin, joita leppeä kesätuuli heiluttaa. ”Niinhän se oliki.”