Kävelevä koira, 1992

Arton koira kävelee nätisti samalla, kun mun kaatuu asfaltin koloon. Sen jojo on Cokis ja mun on Fanta ja siks sen varmaan on helpompaa opetella kaikki jutut ja saada ne onnistumaan heti.

”Eiku, teet vaan näin!” Se koppaa jojon maasta käteensä ja tekee siitä kiikun. Mä yritin tota eilen omassa huoneessa ja naru meni vaan kierteelle ja kierteelle enkä meinannu saada sitä suoraks ollenkaan.

”Ja sit laitat vaan…” Arton sormet on pitkät ja kapeet ja jojo tottelee sitä niinku ne olis yhtä. Meidän ympärillä hälisee, musa jäytää ja maa haisee pölyltä. Loma alkaa kohta eikä se jotenkin tunnu edes miltään.

Arto tekee vielä virvelin ja mä vaan rullaan narun Fantan ympärille. Valkonen reunus on raahautunu harmaaks ja F-kirjaimen reunassa on lovi. Mä katon Arton Cokista, siinä on pinnassa hileitä, se on joku erikoismalli.

Taivaalla kaikuu, kun messujuontaja kaivaa mikrofonin esiin ja muistuttaa, että jojokilpailuun on enää puoli tuntia.

”Kato, tää on aika vaikee.” Arto pyöräyttää jojon lentoon päänsä ympäri. Sitten se ei onnistukaan.

Jojo kieppuu hallitsemattomasti alas ja rahisee huojuen tien reunaan. Kauempana metrilakutiskin edessä joku repeää nauruun ja hetken mä aattelen, että se on meille.

”Äh, no, ei aina voi”, Arto huokaa ja kumartuu. Se kieputtaa narua jojonsa ympärille ja hetken mussa tuntuu hyvältä ja lämpimältä ja se tuntuu kaameelta.

”Hei näytä vielä se”, mä pyydän, että harmaa menis rinnasta pois, ”se… se koirajuttu.”

”Joo, oota.” Arto kiepsauttaa narulenkin sormeensa ja astuu mun viereen. Sen iho on auringosta kuuma ja siinä erottuu pienet karvat, jotka kuultaa kultaisina.

”Eka vaan heilautat sen alas, ja sit se niinku jää…”

Mä seuraan Arton sormia, yritän tuijottamalla siirtää itteeni jotain sen taidoista. Jojokoira tottelee taas, totta kai, ja Fanta hikoaa mun kädessä, iho on märkä ja kellastaa narua. Messujuontajan hoputus kaikuu aaltona kaiken yllä.

”Kantsii varmaan mennä.” Arto kerää koiransa kämmeneen. Jostain leijailee makkaroiden tuoksu. ”Kai säkin tuut?”

Mä ajattelen lohkeamaa Fantassa, ajattelen sitä naurua, joka tällä kertaa ei ollu mua varten.

”Ees kattomaan?”

Ajattelen Arton käsiä, miten auringossa näytti, että sen iholla on kultaa.

”Kai mä tuun”, mä kohautan.

Me lähdetään kävelemään kohti lavaa, jonka edessä kaikki tapahtuu, ja mä panen jojon taskuun enkä ota sitä enää.