Ihastuksia ruokalassa, 1998

Kalapuikot ja perunamuusi ei vois vähempää kiinnostaa, mutta silti mä lasken minuutteja. Mun edessä jonossa seiskaluokkalaiset hälisee, ne on niin kakaroita, ei tajua mitään. Kalapuikko pomppaa edessä seisovan pihdeistä ja lätsähtää mustavalkoruudulliseen lattiaan ja hetkeksi mä painan silmät kiinni, yritän pienen hetken salaa toivoa. Sydänkoru kaulan ympärillä on liian kireä ja paksu samettinauha hankaa niellessä, mutta Minski osti sen mulle ja sanoi, että se näyttää mun päällä ekstrahyvältä. Ja tää on päivän ainut mahdollisuus.

Kasaan lautaselle kolme kalapuikkoa ja muusia ja kannan tarjottimen nurkkapöytään ikkunan eteen. Minskillä on liikkaa eikä Mäkelä koskaan päästä niitä ajoissa, joten mä varaan pöydän, josta näkee sekä ulos että ovelle.

Mä toivon, että Toni tulis tänään, vaikka niillä on kyllä ruokkiksen jälkeen mantsaa B-rakennuksessa eikä se silloin aina tule. Mutta jos. Jos se tänään tulis, tulis ja oikeesti näkis mut ja nostais käden ja sen täydellinen suu muodostais sanan moi- –

Kuiva kalapala tuijottaa mua lautaselta ja mun on pakko yrittää syödä normaalisti, vaikka koko keho on tulessa ja kihelmöi ja sydän lyö tuhatta ja sataa. Samettipuseron hihatkin tuntuu jotenkin kireiltä ja hetken mä pohdin, oliko se kuitenkin väärä valinta. Olis pitänyt laittaa se punainen huppari. Sen huomais heti.

C-rakennuksen ovista purkautuu ainakin tuhat ihmistä ja mä tuijotan silleen, että näyttäis siltä, että en tuijota. Roke ja Virtanen tönii toisiaan portaissa, ne on aina just tommosia, kakaramaisia. Näen Minskin kävelevän niiden jäljessä, sillä on farkkuhame ja beige poolo, se näyttää aika hyvältä. Nostan käden vilkutukseen ja se ei katso kohti, joten yritän laskea käden salaa, ihanku en oliskaan ollut tekemässä mitään.

Minskin luokkalaiset täyttää ruokalan hälinällä ja huudolla ja viimein se huomaa mut, vilkuttaa ilahtuneena jonosta. Mä pyörittelen kurkunpalaa lautasella ja mun oikeessa kurkussa tuntuu pala, kaipauksen ja kivun pala. Melkein kaikki C-rakennuksesta on jo tulleet ja Toni ei oo niiden joukossa.

Ehkä tää koko päivä on turhaa, meillä on perjantaina vasta hyppytunti yhtä aikaa ja mä en millään jaksa oottaa sinne asti.

”Moi”, Minski sanoo ja istuu mua vastapäätä tarjottimineen, ”arvaa, mitä just kävi…”

Se alkaa selittää jotain Virtasesta ja sen uudesta tukasta ja mä oon kateellinen. Minski on ihastunu Virtaseen ja näkee sen joka päivä, ne on samalla luokalla ja mä joudun kärsimään tälleen, odottamaan jotain kymmenen minuutin kohtaamista ruokalassa.

”Kuunteleksä”, Minski kivahtaa ja mä nyökkään, mutta vaan puolittain, koska mun keho on tulessa ja salamointia ja kristallia.

Mä katson ovelle ja siellä Toni on, astelee ruokajonon perään. Sillä on ne ruskeat hopparihousut ja t-paita ja se on maailman kaunein ihminen ikinä. Minski sanoo vielä jotain ja ihan sama, mä en ehdi enää mitään, en ehdi antaa Minskille ajatustakaan nyt, kun mun päivän paras hetki on tässä.