Esiin

Pohja oli pohja, eikä pohja voinut olla muuta. Se möyrysi mutakerroksensa alla tärkeänä ja uskovaisena.

”Kunhan tarpeeksi odotan”, pohja pohti, ”joku kyllä tulee ja huomaa minutkin.”

Puolityytyväisenä se möhisteli päivittäisissä töissään ja uskoi; pohjat olivat vankkoja, tärkeitä. Tukevia. Jos oli pohja, ei voinut olla haihara.

”Kunhan tarpeeksi odotan, joku kyllä tulee. Ehkä jopa sukeltaja.”

Pitkät elokuun päivät ruosteisen veden valossa pohja ajatteli tulevia. Jonain päivänä tulisi yksi, tai tuurilla monta. Sitten pohja ei olisi pohja enää, vaan jotakin muuta. Tärkeämpää.

Eräänä aamuna ohitse ui säynävä.

”Kuulehan pohja, eiköhän pulahdeta pintaan? Tänään on oivallinen päivä”, se sanoi.

Pohja lurvahti parempaan asentoon tuhatvuotisten raakkujen ja lähes uponneiden aarrelaatikoidensa alla.

”Ei tänään”, pohja sanoi, ”tänään minun täytyy olla erityisen tukeva ja paikoillani. Mutta ehkä huomenna.”

Säynävä meni menojaan. Sinä yönä pohja näki unta vapaasukeltajista. Uni teki sen sieluun valorailon.

”Kunhan olen tarpeeksi reipas”, pohja ajatteli aamutuimaan, ”jotakin kyllä tulee. Jonain päivänä.”

Se kolisteli kivikokoelmaansa parempaan asentoon, oli ja odotti, keskittyi olemaan kuin kallio.

Viikot virtasivat. Eräänä päivänä ohi ui ahven.

”Onpa komeita kiviä”, se totesi, ”etkö näyttäisi noita muillekin?”

”En sentään vielä”, pohja kurlasi, ”mutta sitten, kun aika on. Sitten kyllä näytän.”

Ahven meni menojaan. Pohja hietui mukavasti graniittikerrostumaa vasten. Uskossaan se oli taitava. Lopulta joku kyllä huomaisi.

Syyskuun illat kuluivat, mutta ketään ei tullut. Ei tullut lupaa nousta ja näyttää, ei kuulunut ihailijoiden sulohyrinää. Yksikään ihminen ei hiukset vallallaan sukellellut hämärissä vesissä tarpeeksi alas.

Pohja katsoi, miten raudut ja merimakkarat vaihtoivat paikkaa, ottivat virrasta vauhtia ja ajautuivat toisaalle.

”Kyllä minunkin aikani vielä tulee”, pohja uskoi. Se kertoi itselleen, ettei mitään hätää ollut; sehän oli pohja, odottamisen mestari. Kun vain tarpeeksi jaksaisi, joku pidättäisi hengitystään tarpeeksi ja näkisi.

Hyytäinen talvi jääti järven. Pohjan mutakerros tamppautui hileytyneessä vedessä tiiviiksi. Silti pohja jaksoi, kannatteli muita – sehän oli sen tehtävä.

Kevään korvalla ohitse lipui kampela.

”Kuules, mitä enää odotat”, se mörähti, ”muut ovat menneet jo.”

”No, niin no”, pohja sanoi.

Kampela muljautti kumpaakin silmäänsä ja hetken pohjasta tuntui typerältä – odottaa nyt tässä, vaikka kaikki kehottelevat ja vihjailevat.

Pohja yritti rauhoitella itseään. Se huljautti mutavellistä veteen pienen pyörteen, mutta sekään ei oikeastaan piristänyt kuten ennen.

Tuli kesä. Vesi ensin haaleni, sitten lämpeni. Kaukana pinnalla lokkien jalat jurputtivat uintiliikkeitä, mutta pohja oli ja pysyi.

”Jos ne eivät kohta tule”, se kuplautti, ”alan kyllä vähän hermostua.”

Tuli kesämyrsky. Suuret aallot lappoivat meren sopaksi ja repivät mennessään pohjaa koristaneet merilevät. Kivet liikahtelivat, uppotukki ratkesi. Raakku pelästyi ja pörhähti pintaan.

Pohja yritti pitää kiinni, mutta turhaan. Kauhukseen se huomasi, että myrskyn siivet alkoivat tarttua siihenkin.

”Mitä sinä haluat”, se möljäsi, ”minähän teen kaiken oikein!”

Tuuli pinnalla huokaili. Sen humina kuulosti sanoilta: kyllä sinä tiedät.

Pohja ajatteli sukeltajia, kärsivällisiä uniaan, jotka lopulta olivat vain sitä – unta, turhan odotusta. Se ajatteli lupia, joita sen kalaystävät olisivat olleet auliita antamaan, mutta pohja kun oli, se oli ylpeästi pitänyt päänsä.

Kuuman sateen velloessa pitkin rannikkoa pohja tunsi itsensä nurjaksi. Se katseli aarteitaan, joita kukaan ei ollut tullut noutamaan tai ihastelemaan. Ja miksi olisikaan tullut – nehän olivat sen omia.

Leppeän kesämyrskyn nykimänä pohja päästi irti. Se ravisti yltään vuosisataiset sedimentit ja alkoi hitaasti kohota. Meri ärjähti ja kupli kiehuen, ja kuplat kutittivat ja pakottivat ja pohja tyrsisteli ja hihitteli.

”Nyt minä annan luvan”, se sanoi itselleen, ”se on ihan yhtä hyvä lupa kuin kaikki muutkin.”

Pohja nousi pintaan, missä myrsky keräili viimeisiä vitjojaan. Se nousi ja katsoi taivaaseen, ja oli, ja hengitti.