Eräänä iltapäivänä toisen Helsingin metrossa

Vasta junan jo kiihdyttäessä asemalta huomasin, että miehellä oli jalassaan luistimet. Terissä ei ollut suojuksia; kiiltävä metalli häilähteli saastaista kumilattiaa vasten ja vaati katsetta puoleensa kuin hai.

Edessäni istuimella oranssihattuinen nainen parsi kokoon käkikelloa. Puulintu roikkui aneemisena vieterinsä päässä ja naisen pitkät kynnet maanittelivat takaosasta luukkua avautuvaksi. Kuvioidusta kangaskassista lattialla pilkisteli erikoisia työvälineitä.

Luistinkaverin edessä matkaa taittoi rahapuu. Sen pulleanpyöreät lehdet olivat vaunun kellervässä valossa laikukkaat. Sallin silmieni vilkahtaa puuta kohti ja huomasin, että kelloaan korjaileva nainen oli asettanut ruuvimeisselin aivan kasvin vierelle.

Pelko herahti kielelle ja tuntui pistelynä vatsanpohjassa.

Tuijotin tiukasti kellonsa kimpussa äheltävää naista ja mietin, miksi olin valinnut metron juuri tänään. Penkillä ruuvimeisseli makasi teräksisenä ja viattomana. Olin menossa päätepysäkille, kenties nainenkin, ja ennen sitä rahapuu varmasti heräisi. Havahtuisi.

Muodostin huulillani lähes äänettä yhden hein.

Nainen ei kääntynyt. Luistinkansalainen vieressäni kolisteli teriä lattiaan kuin pikkupoika. Vastapäisellä istuimella kasvi vaikutti uinuvan.

Kolikkokassia kantava kadunasukki roivelsi ohitsemme mutisten hitaita sanoja. Metro humahti aseman ohi ja kaartoi ellottavasti vasemmalle. Kumarruin varoen hieman eteenpäin.

”Hei”, yritin uudelleen.

Käkikellonkorjaaja nosti katseensa. Se oli sieluun asti sokea.

”Mitä pihiset”, hän kähähti. Suu avautui apposeksi ja saatoin nähdä takahampaiden väliin juuttuneet pihvinpalat.

Yritin viittoilla silmilläni ruuvimeisseliä kohti. Takanamme kadunasukki rojahti penkkiin niin, että kolikot kilkahtelivat.

”Mitä”, kellonainen kärtti kärsimättömänä. Tajusin, ettei hän varmaankaan erottanut elettäni silmiensä usvan takaa.

”Meisseli”, muotoilin varovaisesti.

Katseeni pyyhkäisi rahapuuta, joka tönötti kuolleenoloisena paikallaan. Metroradiossa kuuluttajan metallinen ääni muistutti, että omaisuusrikoksista rangaistaan aina.

”Ota meisseli”, kuiskasin rohkeammin. Muljuttelin silmilläni lisää. ”Etkö kuullut uutisissa, kun…”

Tuhat silmää rahapuun pinnassa räikähti auki.

”Onko jotain asiaa”, se ärähti multaisella äänellä.

Hiki hyytyi riitteeksi iholle. Kellonkorjaaja puuskahti ja upposi päättäväisesti takaisin käpyvedinten ja viisarien maailmaan.

Nojauduin mukaviattomana selkänojaa vasten. Rahapuun pienet katseet seurasivat.

”Näin, että tuijotat. Antaa tulla. Kakista”, se haastoi oudon keskustelevaan sävyyn.

”Ei, minä vain”, yritin ja muotoilin kämmenelläni ilmaan kuvioita, jotka kertoisivat syyttömyydestäni, ”minä vain katsoin… lehtiäsi.”

”Lehtiä”, rahapuu ärähti.

”Niin. Ihailin.”

Juna jylähti asemalle. Ovet aukesivat kirahdellen ja vieressäni istuva satunnaisluistelija pyyhkäisi otsaansa. Hän vilkaisi metrokarttaa ja laski sitten katseensa rahapuuhun.

”No jo on”, hän henkäisi ja töytäisi minua liepeeseen kyynärpäällään, ”puhuva kasvi.”

”Onkin viimeinen puhuva kasvi, jonka näet, jos et pane naamaa nutturalle”, rahapuun hillitty ääni totesi. Sen saviruukku oli kalkista tahrainen. Pieniä maahiveniä mureni reunoilta käytetylle penkille.

Luistelija auvoisessa älyttömyydessään kumartui eteenpäin, tutki pullevia, tummanvihertäviä lehtiä kuin hortonomi ja hipaisi yhtä sitten sormellaan.

”Ihme juttu”, hän huokaisi. ”Jo on. Olen kyllä joskus kuullut, mutta että niitä oikeasti on.”

Nieleskelin, yritin keksiä sanottavaa ja esteltävää, mutta mieli oli kuin tyhjäksi imetty. Katossa radio listasi rahisevalla äänellä seuraavien asemien nimiä.

”Oletko itse ennen tommosta nähnyt”, luistelija jutusteli ja osoitti rahapuuta. Vaikutti siltä, että se oli jo ujuttautunut sentin lähemmäs ruuvimeisseliä.

”Olen, tai en, tai siis”, yritin.

Juna jyrähti tunneliin ja katosta satoi hienoa pölysumua. Rahapuun katsesuma nuoleskeli kauhua kasvoiltani.

Valot välkähtivät ja jarrujen kirske peitti kiukkuisen kasvin seuraavat sanat alleen. Toivoin, että se oli jäämässä pois – kenties metelin syömä möykkäys oli ollut sen viimeinen uhkaus – mutta metron liukuessa laituriin puska toljotti edelleen itsevarmana.

”On siinä kaksi vitsailijaa”, se kihisi matalalla äänellä. Olin aivan varma, että sen alaoksa oli juuri hivuttautunut ruuvimeisseliä kohti. ”Tiedättekö, mitä käy vitsailijoil- -”

Valtava viulu ryntäsi sisään jo sulkeutuvien ovien välistä ja rojahti koko painollaan rahapuun niskaan. Jokin rusahti apeasti rikki.

Luistelija irvisti hätkähtäen.

”Pahoittelen, anteeksi”, viulu huohotti ja pyyhki hikeä tallastaan, ”tuli kiire. Meillä on konsertti illalla.”

En kyennyt vastaamaan mitään. Nielu tuntui kuivalta, kuin lähikontakti murhanhimoisen kasvin kanssa olisi flambeerannut kaiken kosteuden olemattomiin.

Juuri väistyneestä hengenvaarasta autuaan tietämätön kellonkorjaaja junttasi käkikellon kassiin ja kääntyi kiukkuisesti orkesterisoittimen puoleen.

”Anteeksi, mutta siinä kyllä oli minun- -”

”Ai, suuret pahoittelut, suuret”, viulu volisi ja työnsi käden takamuksensa alle. Sisimpääni nipisti, mutta kämmen tuotti esiin vain täysin ehjän ruuvimeisselin. ”Pahoittelut kovasti. Ei se varmaankaan hajonnut. Upea kello teillä.”

Käkikellonkorjaaja hymähti, nappasi kassinsa ja runnoutui ohitsemme käytävälle.

Sekunnit kuluivat. Mietin, koska viulu huomaisi – tuntisiko se jotakin, kenties multamuhkuraa kaikukopan alapohjalla – mutta se vain huoahti tyytyväisenä, kaivoi käsilaukustaan hartsipalan ja sipaisi sitä D-kieleensä.

”Mihis te olette matkalla”, soitin kysyi meihin vilkaisten.

Kattovalo vilkahti. Metro kiihdytti ulos harmaan päivän iltaan, ja luistelija vieressäni napautti epätodennäköiset jalkineensa lattiaan.

”Kotia”, hän totesi iloisesti.