”Seuraa tuota autoa”, huudahdin kaatuessani takapenkille.
Turbaanipäinen kuski hätkähti ympäri.
”Että mitä?”
”Tuota autoa”, huusin solmion ja pikkutakin solmun keskeltä, ”seuraa sitä!”
”Ihanko nyt todella”, kuski vaati.
Kiskoin ovea kiinni perässäni. Kravatti oli jotenkin jumiutunut silmälasien sangan alle ja läpätti näkökentässä kuin ensi-illan aneeminen verho.
”Joo, todella, mene nyt jo!”
Kuski tussautti äänen, jonka ymmärsin ilon pyrskähdykseksi. Hän veti vyön kiinni ja ohjasi Volvon liikenteeseen.
”Ihan kuin elokuvissa”, hän kommentoi, kun yritin järjestellä vaatteitani oikeinpäin päälleni. Takin kaulus oli juostessa mennyt rullalle.
”Sano muuta”, sanoin.
”Tuota punaista? Sitäkö?”
”Sitä, sitä”, usutin ja vilkuilin hätäisesti ulos. Aseman edustalla työmies veti tupakkaa posket lommolla ja liian suuren lapsikatraan kanssa matkustava perheenisä kirkui sanoja, jotka eivät autoon saakka tunkeutuneet.
Sydämeni keveni samalla, kun solmio solahti sankojen alta omalle paikalleen.
”Mitä siellä on?”
”Mitä?” Olin hetkeksi unohtanut kuskin, auton ja itseni.
Kuski nyökytteli kohti punaista BMW:tä, joka kaarsi jo ramppia alas.
”Autossa”, hän uteli. Ääni madaltui oktaavin, kunnes oltiin vanhat varastuttavat -sävellajissa. ”Petollinen vaimo?”
”Äh, ei mitään sellaista”, vakuutin. Auton nahkapenkki luisutti sivusuunnassa, kun kiihdytimme Bemarin perään.
”Varkaita?”
”Ei…”
”Kadonnut sukulainen?”
”Ei, ei.”
Nykäisin itseni pystympään. Suojatien edessä mies viittoi taksia, ja punakkaan paitaan pukeutunut bisnesihminen kaivoi juuri rintataskusta liian pientä puhelinta.
”Ahaa!” Kuski kiekaisi. Taksi nytkähti vasemmalle ajatuksen voimasta. ”Hän on vienyt teiltä jotain!”
”No, niin kai voisi sanoa”, myönnyin.
Punainen BMW liukahti ruuhkaan ja aloitti hitaan nytkymisen kohti valtaväylää.
”Mitä? Vaimon? Salkun? Rahaa? Ei, obligaatioita!” Kuskin pää olin nyt lähes täysin kääntynyt puoleeni, ja tie jäi seuraamatta.
”Hei, varo”, yritin ja kumarruin lähemmäs penkin etureunaa, jotta ajajan ei tarvitsisi kurkotella niin.
”Mitä sitten!” Kuskin ilme alkoi muistuttaa turhautuneen lapsen raivoa. ”Sanokaa nyt hyvä mies, mitä se on teiltä vienyt?”
Yhtäkkiä edessä oleva Opel jarrutti voimakkaasti. Kuski palasi ammattiinsa, ymmärsi tarkoituksensa ja painoi jarrun pohjaan. Pitkä jono autoja mateli milleittäin jonossa, kunnes vauhti nyykähti täysin.
”Mikä siellä nyt”, mies ratin takana marmatti ja käänsi radionappia, selasi esiin Novan, jolla juuri kerrottiin kaatuneesta kerosiinirekasta.
”No voihan”, hän voihkaisi, ”tässä ollaankin sitten hetki.”
Tuskin kuulin häntä. Katseeni oli kiinnittynyt punaiseen metalliin, lokasuojaan autojonon reunassa. Punainen kaunotar odotti ruuhkassa. Jumissa, kuten mekin.
Tarjolla.
”Kiitos kyydistä”, huikkasin ja heitin etupenkille kaksikymppisen, ”toi varmaan riittää?”
”Älä nyt tähän jää”, kuski yritti kauhistuneena, ”ei tähän saa jättää!”
”Otan vastuun”, huikkasin tuli perän alla. Nyt oli kiire, ehkä rekka saataisiin pystyyn ja tilaisuus menisi sivu suun.
”Mutta hyvä ihminen”, kuski huusi perääni, ”sano nyt, mitä se on sulta vie –”
Sulkeutuva ovi typisti lauseen tyngäksi. Tienreunassa haisi pakokaasu ja turhautuminen. Ensin kävelin, sitten hölkkäsin hätääni kohti punaista autoa, ostotarjous kielen alla valmiina.
Maailmojen luoja ja ysäritavaroiden keräilijä ✨
SUODATA
