Ennustus

Mummon lasisilmä näyttää vielä oudommalta kuin äidin varoituksissa. Raisa nielaisee jännitystä kurkustaan.

Akan olkapäillä roikaa yksinkertainen pellavahuivi. Harvat hampaat imevät jatkuvasti alahuulta sisään, ja ryhmyisessä kädessä on alatilan Hultan käsi. Toinen Hultan kämmenistä on kiipinyt suulle ja puristelee alahuulta ruseteille. Se tekee Raisan rintaa lämpimän olon; Hulta on kaksi vuotta vanhempi ja jännittää silti.

”Nään lapsia”, akka sanoo jouhevalla äänellä, ”katraan. Viis, kuuskin. Emäntä susta tullee.”

Hultan katse kääntyy etsimään takarivistä vakavaa rouvaa, joka suo tyttärelleen pienen hymyn. Raisa silottaa punaista essua reisiensä päällä, pissa pyörteilee rakossa mutta nyt ei enää ehdi, nyt mummo ottaa jo Hultan molemmat kädet omiensa sisään.

”Oot hyvä tyttö”, mummo sanoo. Maltainen lasisilmä katsoo kattoon ja ohi, mutta toinen on kirkas, viiltävää sineä kurottavissa kasvoissa. ”Sulle käy hyvin. Mä näen. Voit luottaa.”

Sitten mummo päästää kädet valahtamaan ja kääntyy pois, menettää intonsa Hultaan yhtä nopeasti kuin aloittikin. Tyttö livahtaa ohi Raisan, suu on sykertynyt hymyyn ja mennessään Hulta puristaa Raisaa olkapäästä. Rohkaisun ele on nopea, lämmin ja äkillinen ja Raisan sydämessä viräjää.

Mummo nojautuu taakse hirsipenkissä. Ryhmysormet siipivät essun helmapitsiä ja sitten katse tarkentuu jonoon.

Raisa jäykistyy, tikistyy täyteen pituuteensa. Hän on odottanut vähiten aikaa, ainakin Holman Martta ja Mäkipään emäntä olivat ensin, mutta täällä ei etuile kukaan eikä kukaan saa sitä, mitä olettaa saavansa.

Mummon lasisilmä pyyhkäilee kansaa näkemättä ja Raisa ajattelee ulkohuussia, tai edes nokkospuskaa, kunpa mummo valitsisi toisin ja hän pääsisi vielä tikistämään puskan juurelle–

Lasisilmä laskeutuu Raisaan. Sen viereltä tarkkaavainen, älykäs katse porautuu sydämeen asti.

”Tuu, tyttö”, mummo sanoo ja ojentaa kämmenen.

Raisa nielaisee, muistaa äidin neuvot ja ohjeet eikä epäröi. Hän astuu mummon eteen ja ojentaa kättä, joka on jo hikinen ja essuntaskun muruista sotassa. Mummo ei kuitenkaan huomaa, kääntää vain kämmenpuolen ylös ja tihrustaa silmillään, näkevällä ja näkemättömällä.

Huone tuntuu pidättävän henkeään eikä Raisa uskalla mitään. Pissakin tuntuu kadonneen, imeytyneen odotuksen huumassa takaisin kehoon.

”Mitä haluisit tietää”, mummon ääni kysyy. Se on lempeä eikä kova, kuten kaikki kotona, ja Raisa hellittää hieman.

”Miun äiti”, hän sanoo. Ääni värisee ja Raisa nielaisee ponnekkaasti. ”Tuleeko miun äiti kuntoon enää?”

”Hmm hmm”, mummo äännähtää.

Koppura sormi seuraa Raisan kämmenviivaa, ylittää peukalotyynyn ja hipaisee pikkurillin pohjaa. Mummon iho on kuin rypellettyä silkkipaperia, palkeenkielistä vuorimaisemaa, suppaa ja kuoppaa tiessä ja pellossa. Sitten mummon katse nousee ja henki häätyy Raisan nielulle.

”Äitiäs en näe, mutta tuuria on paljon”, mummo sanoo, ”tulee vieras. On hieno. Ehkä paranteleekin äitis. Mutta en näe varmaks.”

Pelko valahtaa takaisin ja Raisan rintaa repii. Kyynelet yrittävät tulla ja hän nyökyttää, kiristää leukansa äärimmilleen, ettei suru läikkyisi yli ja akan syliin.

”Sää suret, mä näen”, mummon teräksenhauras ääni sanoo, ”mutta semmosta tää on. On surua, sitte on iloja. Näen sulle iloja. Katohan”, mummo sanoo, kääntää Raisan kämmentä ja kuljettaa kellervää kynttä pitkin kämmenpohjaa. ”Kohtalon viiva. Vahva ja selvä. Eikä katkia. Se on hyvä. Susta tulee hyvä.”

Mummo on jo irrottamassa, puolinäkevä katse halajaa jo seuraavaa ja äkkiä Raisa uskaltaa.

”Lapsi, tuleeko miulle lapsi”, hän päästää ihonsa alta peläten, että on liian myöhä. Mummo kuitenkin kääntyy takaisin.

”Kyllä niitä sullekin”, mummo huokaa, muttei katso enää, puristaa vain Raisan tulevaisuutta kädessään, ”ainahan niitä tullee. Soreille tyttärille.”

Sanat ovat hailakkaa huttua ja kysymyksiä kuplii Raisassa lisää, mutta mummo on jo mennyt, tässä ja silti jo seuraavassa. Ryhmäkkä kämmen päästää Raisan ja hän vetäytyy väkijoukkoon, ei nosta katsettaan ennen ulko-ovea.