Ennen koulun discoa, 2000

Sininen luomiväri suttaa ja Janita urahtaa turhautuneena. Glitterhilettä varisee liian täydestä siveltimestä hopeisen naruolkaintopin etumukselle. Kimaltava pöly suttaantuu vanulapun alla ja leviää raidaksi rintojen ylle.

”Janita!”

Huoneen ovi vaimentaa äidin äänen ja silti se on liikaa: liian vaativa, aina liian kiireinen.

”Älä häiritte!” Janita tiuskaisee takaisin. Hän istuu kokovartalopeilinsä edessä luomivärisivellin yhdessä, vanutuppo toisessa kädessä. Silmät peilissä ovat eripariset, eivät lainkaan niin kuin Britneyllä.

”Se on sulle!”

Sydän Janitan rinnassa räpiköi, kun hän ponnistaa jaloilleen ja sysää meikkisiveltimen läksytuolinsa päälle meikkipalettien ja puuterien viereen. Anna, ihan varmana.

”Mä otan tänne!” Janita huutaa äidilleen ja nostaa käytäväpuhelimen luurin. Se on oikeastaan vain isän työhätätapauksia varten, mutta tämä on hätätapaus.

”Moi”, Janita henkäisee luuriin, kun on varma, että äiti on laskenut omansa, ”mä olin just laittamassa meikkejä, voidaan lähteä ihan–”

”Mä en pääsekään tuleen.” Annan ääni puhelimessa on kylmä ja samalla anteeksipyytävä, kuin se yrittäisi salata pettymystä olemalla vihainen maailmalle.

”Eikä”, Janita huudahtaa ja romahtaa seinää vasten niin, että keraamiset ankat puhelinpöydällä tärähtävät, ”mikset?”

”No arvaa vaan.” Annan ääni on pinnalta sileää terästä ja alta vihaista tihkua.

”Teidän mutsi.”

”Niinpä. Jotkut ei oo koskaan eläneet niin ei ne voi antaa muidenkaan elää!” Ääni kohoaa huudoksi ja Janita näkee Annan äidin, tapansa mukaan nurkan takana tiskipyyhe tai kudin käsissään, ohuet kulmakarvat ikirytyssä.

”Ihan perseestä”, Janita sanoo ja vetää hainhammaspinnin irti otsahiuksistaan, ”en mäkään varmaan sit lähde.”

”Sun on pakko mennä!” Anna puhuu kiireisesti, kuin äiti voisi käskeä lopettaa koska tahansa.

”Mut en mä yksin…”

”Kyllä toisen meistä on pakko elää. Sun on mentävä. En mä muuten saa tietää, oliko Tomi siellä.”

Tomi, Annan kestokaukorakkaus. Joskus Janita pohtii, tietääkö Tomi edes heidän olevan olemassa. Onko se koskaan edes oikeasti nähnyt heitä, edes oikeasti huomannut Annaa.

Tai mua.

”Mut mitä mä siellä yksin teen”, Janita naukaisee puhelimeen. Hän oli niin toivonut voivansa lainata Annan mustankiiltävää pikkulaukkua, sitä, jossa on tekoturkisreunus.

”Mitä mekään siellä tehtäis. Seisot seinän vieressä ja syöt Ahaata. Ihanku kukaan välittäis.”

Janita kieputtaa kierteistä johtoa sormensa ympärille ja hymähtää itsekseen. Se on totta. He molemmat voisivat kadota savuna ilmaan eikä 7B edes huomaisi.

”No…”

”Mä oikeesti tuun ens kerralla”, Anna vannottaa, ”vaikka karkaan ikkunasta, mut pliis, sun on tän kerran mentävä yksin. Pliis. Tomin takia.”

Janita nipistää silmät kiinni ja huokaisee. Tomin takia.

”Jos oikeesti tuut ens kerralla”, hän vannottaa.

”Lupaan!” Ääni tulee kuin ämpäristä, Anna on kääntänyt päänsä sivuun. Janita kuuntelee, miten hänen bestiksensä sihahtaa äidilleen joo joo ja saanko mä hoitaa edes tämän asian, ja sitten Annan ääni palaa puhelimeen normaalina, lannistettuna.

”Mun on pakko mennä. Mut soitat heti, kun tuut sieltä! Oot mun agentti tän illan. Lupaa!”

”Mä lupaan”, Janita sanoo ja laskee luurin.

Hän kävelee hitain askelin huoneeseensa hainhammasta pyöritellen. Meikit odottavat tuolin punaisen kangaspinnan päällä ja Janita laskeutuu uudelleen risti-istuntaan peilin eteen. Hän vilkaisee kelloa. Vielä 20 minuuttia aikaa lähtöön. Yksin.

Tomin takia.

Janita katsoo itseään peilissä, katsoo eriparisilmiään ja huokaisee. No niin, hän sanoo itselleen ja nostaa sinisen luomivärisiveltimen taas käteensä, nyt tän on pakko, ihan pakko onnistua.