Aviolainrikkoja

Peabi on ollut poissa niin kauan, että alan epäillä tulleeni huijatuksi. Sade yltyy kuin rangaistukseksi ja imeytyy takin läpi iholle.

Kumarrun oviaukolle. Haju on tyrmäävä, mädän ja marjojen sekoitus. Astun kärsimättömän askelen, vilkaisen olkani yli.

Ketään ei näy. Tietenkään. Peabi lupasi, että tämä on melkein laillista.

Se palaa juuri, kun laskeskelen mahdollisuuksiani livahtaa. Paketti ruskeanarpisilla käsivarsilla on likaisenkuultava.

”Löytyihän se. ” Rouhea ääni, kuin sirpaleita paperipussissa. ”Alimmaisena, totta kai. Eipä näitä nykyjään kukaan kysele.”

Olen mykkä. Kädet eivät tottele. Peabi on kärsimätön ja tyrkkää kasan kovakouraisesti rintaani vasten.

”Onnea vaan sitten”, se urahtaa ja löntystää pimeään raspihäntä maata sutien.

En herkeä vastaamaan. Suttuisen paketinkin läpi näen silkkikankaan helmikirjailuineen. Sydän helähtää. Haluaisi koskettaa, varmistaa aitouden; olen nähnyt tällaisen vain kerran, kuvissa, jotka isomummisi piilotti portaikon alle sinua varten.

Olen nähnyt ilmeesi, kun katselet niitä.

Kumarrun ja työnnän paketin hellävaraisesti kangasreppuuni. Eleettömään ja tylsänruskeaan, sellaiseen, joka ei suhdepoliiseja kiinnosta.

Kantamus selässäni lähden hölkkäämään kohti tunneleita. Joka askelella reppu tömähtää, muistuttaa unelmasta, jota yhdessä tavoittelemme.

Sinun lahjasi.

Arvokkain lahja.