Höyrylaivan keittiössä haisi hiki. Sammakko istui lumpeellaan ja yritti epätoivoisesti pilkkoa taivaankokoista kurkkua. Veitsi vain oli löystynyt.
Ilmastointi humisi tyhjää.
”Hei”, Sammakko kurnahti epävarmasti.
Kokki oli jättänyt viiksensä porisevan sienikattilan vierelle ja kadonnut. Laiva kynti aaltoja kuin utelias sormi kairaa rantahiekkaan uraa.
Sammakko tiristi hikeä ja tiputti kaksi pisaraa omelettiinsa. Huoli liepeili sen mielen peittoa.
”Hei”, Sammakko yritti taas. Ääni kaikui messikäytävällä ja sammui kokolattiamattoon. ”Hei, minä alan olla valmis.”
Hellan vieressä rosteritasolla höyrysi kaksikymmentä annosta tulikuumaa vesikeittoa. Krassit ja neulaset lilluivat kellervänkultaisessa nesteessä hienostuneina ja yksinäisinä.
Sammakko sipaisi räpylällään lumpeen nihkeää pintaa. Ilmastoinnin jatkuva rasvainen kahraus alkoi hermostuttaa, inuta ihon alle ja tuoda mieleen kaikenlaista. Laattalattia keinahteli leveässä merenkäynnissä eikä salista enää kuulunut viulukonserton ääntä. Yksinäinen kananmuna kellahteli nurkassa rikkoutumattomana.
Sammakko hypähti alas.
”Jokohan olisi aika, tai siis”, se huhuili kattiloille ja puoliteräville veitsille.
Laivan kymmenkerroksisessa hiljaisuudessa metalli narskahteli ja eli. Seinässä paperiarkin kokoinen likainen ikkuna paljasti vain kaistaleen huolestuttavaa taivasta. Taskukello seinällä tikitti puolta tuntia. Sammakko vilkaisi omelettia, joka alkoi muistuttaa ruskuaista. Savulonkeroita nousi sen pinnasta.
Tuntui kuin laiva olisi kiihdyttänyt.
”Minä menen nyt kannelle”, Sammakko julisti rohealla äänellä. ”Seuraava vuoro saa tulla.”
Puolipilkottu kurkku työtasolla ei virkkanut mitään.
Hitaasti Sammakko hypähteli kapyysin yli ja työnsi heilurioven auki. Käytävä paljastui tummapuisena ja aaveettomana. Sinervässä lattiamatossa oli pienten timanttien kuvia, se jatkui henkilökunnan hyttien ohi aina ulko-ovelle saakka.
Sammakko tuijotti ja nielaisi, mutta kertoi itselleen, ettei se johtunut huolesta.
”No niin, minä menen nyt”, se ilmoitti.
Viereisen heilurioven ikkunasta näkyi, että valot tanssilattialla oli jo sammutettu. Maton kangas nipisteli räpylöitä eikä Sammakko katsonut taakseen, eikä sivulleen, eikä varsinkaan läpi pyöreästä ikkunasta saliin, jossa ihan varmasti vielä oli joku, ihan varmasti.
Tepposia. Merenkäynti tekee tepposia.
Hitaasti Sammakko otti ensiaskelen ja toisen, liikkui muljuten ja epävarmana pitkin hienostunutta tilaa. Tuntui kuin jokin olisi katsellut, mutta Sammakko piti pallomaiset silmänsä tiukasti hallinnassa. Hämervän käytävän päässä se näki jo oven vapauteen, suuren ja metallikahvaisen oven, joka ei varmasti ollut lukittu.
Omeletti kyllä palaa, Sammakko ajatteli ja kurnahteli vierasta huolta nielustaan. Vaikka eihän se minun vikani ole. Minä olen vain kiireapulainen.
Ne tiesivät sen.
Pienen hetken se ajatteli lummettaan, joka olisi sittenkin pitänyt ottaa mukaan. Keittiö tuntui nyt olevan tuhannen sylen päässä metallitasoineen ja seinällä hiljaa heijaavine kauhoineen. Hyttikäytävällä yksikään ovi ei auennut eikä Sammakko yrittänyt enää huutaa tai kutsua ketään. Kokin viikset vilahtivat sen mielessä, ruskeaa karvaa kellastumassa kromitason päällä.
Nyt rauhoitut, Sammakko torui itseään, siellä alkaa pian illallistarjoilu, kyllä sinne sitten joku- –
Kuin huomaamatta sen vihreät silmät lipuivat otteesta ja Sammakko vilkaisi varomatta kattoon, jonka läpi näki promenadin, pölyhitusia huokailevat puodit ja kerrosten yllä koreilevan tekotähtitaivaan. Putiikkien lasiseinien edustoilla palmuvehkat ja kuparilamput tuntuivat pidättävän hengitystään; yhdelle messinkikaiteelle oli unohtunut hempeä silkkihuivi, joka hulmahteli laiskasti olemattomassa tuulessa.
Sammakko häpsähti inhaa tunnetta ja kiristi vyötä mielessään, kiristi eikä vilkuillut enää mitään. Se tuli käytävän päädyssä häämöttävän oven kohdalle, asetti räpylänsä ja tönäisi.
”Mitäs luulet”, ovi sanoi.
”Luulen”, Sammakko vastasi ja työnsi kovempaa.
”Olisit edes tuonut minulle ne viikset”, ovi huokasi huojahtaessaan syrjään, ”minulla on nykyisin niin tylsää.”
Ulkona oli alkanut sataa. Talonkorkeat aallot nuolivat valkeiden kaiteiden yli laivan puukantta ja Sammakko tunsi pisaroinnin poskipäillään. Äkkiä sitä alkoi hirvittää – aallot olivat liikaa ja meri tuntui välinpitämättömänä odottavan, että saisi uuden uhrin kitaansa. Suolavettä roisi Sammakon silmiin ja tyhjä tila sen takana tuntui jo turvalta, mutta nyt ovi oli auki ja kuka tietäisi, jos se vaikka muuttaisi mielensä.
”Tuon ensi kerralla”, Sammakko kurnahti ja astui varoen portaalle, valmistautui kohtaamaan suuren vapauden.
”Niin ne aina lupaavat”, ovi huokasi ja päästi apean narahduksen.
Maailmojen luoja ja ysäritavaroiden keräilijä ✨
SUODATA
